“Kukin taaplaa tyylillään. Pääasia, että taaplaa...” - 1/02
01.01.2002
PARKINSON-POSTIA 1/2002
“Ei minun nuoruudessani urheiltu eikä harrasteltu; töihin mentiin heti, kun kynnelle kyettiin. Äiti opetti paimeneen ja marjametsään, isä peltotöihin. 14-vuotiaana pääsin ensi kerran kevätuittoon ja sitten syksyllä pöllimetsään. Työtä riitti valveillaolon jokaiseksi tunniksi ja se oli ruumiillisesti niin kovaa, ettei sitä muuta treeniä olisi jaksanutkaan. Nukkuminen oli parasta virkistystä. Joskus käytiin suojeluskunnan harjoituksissa ja talkootansseissa. Se tuntui mukavalta kun niissä tapasi toisia nuoria.”
Viljo Laiho, 93 v.
Minulla on keskiviikkona temppurata ja lauantaina tanssitunti. Tiistaina on muskari, ja kun tulee lunta, menen taas vaarin kanssa hiihtämään. Ja mummun kanssa maalataan. Laskea osaan, mutta lukemaan opettelen vasta koulussa.
Hanni, 6 v, eskarilainen
Kyllä entinen voimistelunopettajani Mutu Granström kääntyisi haudassaan, jos tietäisi, miten hänen oppilaansa liikuntatottumukset ovat 40 vuodessa muuttuneet!
Olin tavallinen korpikylän kasvatti, joka osasi liikkua suksilla, pelata kolmeamaalia ja pyörähdellä piirileikkejä opettajan rallatuksen tahdissa. Pesäpallossa olin surkea: en koskaan saanut mailaani osumaan palloon, mutta vikkelillä kintuillani onnistuin joskus pelastautumaan ykköspesälle. Räpylää ei minulla ollut, siispä kopit jäivät ottamatta. Palloa pelkäsin. Sijoittauduin ulkopelissä aina takarajan tuntumaan; sinne asti vain harva jaksoi lyödä.
Voimistelusta tykkäsin: kaikki rytmikäs otti mukaansa, vaikka rytmin antajana oli vain tamburiini. Uskaltauduin Mutun voimistelukerhoon heti, kun sain ensimmäisen jumppapukuni.
Taisin olla silloin 10-vuotias.
Luistelemaan opettelin 10-vuotiaana luokkatoverieni opastuksella. Taitavaa minusta ei tullut, mutta kun opin liikkumaan eteenpäin ja taaksepäin, vähän saksailemaan ja pyörähtelemään, olin onnellinen. Kuvittelin olevani tuuli tai lintu, jolle kukaan tai mikään ei voisi esteitä rakentaa.
Opiskeluaikoina ei urheiltu, mutta käveltiin sitäkin enemmän: matkat Kalliosta Kansanrunousarkistoon tai yliopistolle käveltiin ainakin kerran päivässä, joskus kaksikin, ja vielä illalla mentiin osakuntaan tanssimaan.
23-vuotiaasta lähtien olen aina voimistellut: ensin sitä kutsuttiin naisvoimisteluksi, sitten jumpaksi; taisipa se joskus olla aerobikkiä tai muokkaustakin, mutta aina liikuttiin 20 – 30 eriikäisen naisen ryhmässä opettajan johdolla. Hikisesti, mutta nauttien.
Naisvoimistelusta veistellään usein paksua pilkkaa: se on kuulemma vain hassunkurista ja tehotonta käsien heiluttelua. Arvostelijat ovat yleensä miehiä. Ja miehiä pitää yrittää ymmärtää: kuinka he voisivatkaan tajuta rytmin voimaa, liikkeen esteettisyyttä ja venyttämisen auvoisuutta!
Hehän vain rakentavat lihaksia ja tehtailevat ennätyksiä – siis kilpailevat jumpatessaankin…
Minkäänlainen kilpailu ei siihen aikaan leimannut liikuntaharrastustani; kilpailuun, oikein veriseen sellaiseen, tein tuttavuutta parikymmen-vuotisen hevosharrastukseni aikana. Koko perheen voimin hoidettiin hevosia, ratsuja ja ravihevosia, treenattiin ja kilpailtiin. Opittiin koko ajan uusia asioita päämäärätietoisesta valmentautumisesta, johon kuuluu sekä ratsun että ratsastajan kokonaisvaltainen valmentaminen. Opittiin kestämään rasitusta ja pettymyksiäkin, mutta saatiin kerätä myös oman treenin makeita tuloksia.
Tuon koko perhettä päivittäin liikuttaneen harrastuksen, oikeastaan elämäntavan, lopetti muuan herra Parkinson; olen sille veitikalle asiasta vieläkin käärmeissäni. Mutta vähän itsellenikin: annoinko turhan helposti periksi? Vähenivätkö voimani todella, vai tarttuiko ystävien paniikki siitä, etten enää pystyisi hallitsemaan hevostani?
Entäs nyt - miten harrastan liikuntaa nyt kuusikymppisenä?
En oikeastaan harrasta liikuntaa; se on minulle tärkeä osa päivääni – elintärkeä. Parkinsonina tarvitsen sitä pitämään lihakseni mahdollisimman pitkään hyväkuntoisina ja nivelet liikkuvina.
Tarvitsen liikuntaa säilyttääkseni lihaksieni voiman ja ylläpitääkseni tasapainoani. Mutta yhtä paljon kaipaan liikunnan antamaa endorfiinilisää – hyvän mielen tunnetta.
Oma parkinsonkerhoni tarjoaa viikon mittaan monenlaista liikuntaa: vesijumppaa, kuntosalia, kunto-jumppaa, lentopalloa. Pyrin käymään kolmessa treenissä ja voimieni mukaan kävelemään välipäivinä. Sauvakävelystä pidän erityisesti, ja vesijumppa lienee asiantuntijoidenkin mukaan parasta treeniä kramppaaville lihaksille. Oudoimmilta ohjelmassani näyttävät lentopallo ja kuntosali.
Lentopalloon eksyin ihan sattumalta. Ihmettelen vieläkin, miten minunlaiseni taustan omaava ihminen yleensä lähti mukaan joukkuepeliin ja vielä parkinsontautisena. Minä, joka en osannut edes pelin alkeita ja joka pelkäsi palloa, lähdin yhdestä viuhauksesta katsomaan, millaista lentopallo olisi kohtalotoverien kanssa koettuna.
Ja siinä se vitsi onkin: meidän pelimme on ystävien kisailua, ei veristä kilpailua. Jokainen pelaa senhetkisellä kunnollaan eikä haukkuja epäonnistumisista tule, mutta kiitosta sitäkin enemmän.
Joukkueet vaihtuvat, ja jokaiselle löytyy pelipaikka: joskus pelataan neljä, joskus kuusi puolellaan.
Koskaan ei ole porukkaa vaihtomiehiksi asti riittänyt. Huuto ja mekastus on kentällä melkoinen, ja hiki irtoaa. Lentopallo tekee todella hyvää parkinsonille: joutuu ottamaan äkkilähtöjä ja käännöksiä ja ojentelemaan käsiään tavallisuudesta poikkeavasti. Ainoa vaara on törmäämisen tai kaatumisen riski: vaikka pelipallo onkin vaihdettu tavallista pehmeämpään, lattia on edelleen kovaa puuta ja pieniä kolhuja sattuu varovaisellekin pelaajalle. Mutta se riemu, jonka yhdessä yrittäminen synnyttää, hälventää riskin. Kaatumisia sattuu, nilkkoja nyrjähtelee, kuhmuja tulee ja silmälasejakin rikkoutuu joskus, mutta isompaa ei ole onneksi sattunut näinä kymmenenä vuotena, jotka itse olen ollut pelissä mukana.
Minusta pelimme on juuri meille sopivaa: väsyttävää ja virkistävää - treeniä ja terapiaa samalla kertaa.
Ystäväni ja tuttavani eivät ole samaa mieltä. Kun kerroin hammas-lääkärilleni pelistämme, hän oikein jäi tuokioksi katsomaan minua ja sanoi sitten todella ällistyneenä: “Tekö pelaatte lentopalloa? Eikös se nyt ole liian vaarallista?”
Täydensin mielessäni tohtorini lausuntoa parilla lisäilmauksella: -” tuon ikäisenä ” ja ”tuossa taudissa”...
Ne ilmaukset tohtori intelligenttinä miehenä tietysti jätti ääneen lausumatta!
Uskon, että tohtorini voi olla aivan oikeassa , mutta silti aion mennä taas ensi perjantaina pelaamaan.
Kuntosalilla olen käynyt kerran viikossa jo kymmenen vuotta. Menin sinne ensin fysioterapeutin kanssa selkääni treenaamaan. Fysioterapeutti oli juuri saanut päätökseen lääkärin määräämän kuntoutusjakson ja tuli viimeisellä kerralla ohjaamaan kuntosaliharjoitteluani. Hän tarkisti myös kuntosalin minulle tekemän ohjelman, jotta se palvelisi sekä selän että parkinsonin aiheuttamissa vaivoissa.
Harjoittelu oli ensin pelkkää tuskaa: liikkeet eivät sujuneet, koneet reistasivat ja viereisessä laitteessa treenaava kehonrakentaja tuntui tuijottavan pahantahtoisesti. Kun saimme kerhollemme oman ryhmän ja oman juuri tälle porukalle suunnitellun ohjelman, alkoi treeni maistua. Siinä tuli mukava yrittämisen mieli, ja kerta kerralta lihakset alkoivat entistä paremmin totella ja jänteet venyä. Sain itse määrätä painot ja tahdin, jotenka vältyin ylitreenauksen vaaroista. Ensikertalaiselta treeni menee helposti kilpailuksi, jossa kokeillaan, miten kovilla painoilla pystyy liikkeet tekemään.
Ja sitten on kroppa loppuviikon niin kipeänä, niin kipeänä... Usein tämmöinen kisa vie siihen päätelmään, että kuntosali ei sovi minulle, vaikka kyse olikin vain väärästä treenaamisesta.
Parikymmentä vuotta sitten – vielä terveenä ihmisenä – vannoin, etten koskaan tule niin höpsöksi, että kuntosalille menen: -…. mitä sinne hienhajuun ja kuumuuteen pyörää polkemaan; mieluummin metsäpolulle kävelemään! Näkee luontoa ja saa hengittää raitista ilmaa.
Edelleen pidän metsäreissuja arvossa, niille, oikein pitkille vaelluksille, vain harvoin nykyisin voin lähteä: kunto ei aina anna myöten. Sitä paitsi mikä tahansa metsäpolku ei minulle enää kelpaa: siinä ei saa olla kiviä eikä juuria ja sen on kuljettava melko tasaisessa maastossa. Minun metsäpolkuni on nykyään ihmisen muovaama kuntopolku ja maisemani ihmisen tekemä maisema.
Ja koska kävelen lenkkini, niissä ei riitä tehoa; tarvitsen kuntosalia koneineen.
Kuntosali ei ole minulle vain paikka, jossa veivataan lihaksia; se virkistää myös mieltäni. Teen treenini aina niin pitkälle, että hiki irtoaa ja väsymisen raja häämöttää. Jatkuvaa viimeisilleen pinnistämistä en harrasta, mutta kyllä teen kivun rajoille asti. Näin harjoittelu pysyy omassa kontrollissani ja siitä jää miellyttävä maku: tuntuu, että olen päässyt hetkeksi parkinsonin herraksi. Jos treeni vielä päätetään onnistuneeseen rentoutumiseen, on tunne taivaallinen: silloin ei ole köyhä eikä kipeä.
Treeni on miellyttävä tapahtuma siksikin, että salilla soi aina musiikki, joka valtaa mielen ja auttaa rytmillään liikkeissä. Omat kaverit taas kannustavat yrittämään, mutta eivät ole vaatimassa suorituksia.
Mutta yksin ja ohjauksetta ei salille pidä lähteä riehumaan: väärillä suoritustavoilla ja kovilla painoilla voi saada aikaan pahaakin jälkeä.
Liikunta on siis jossakin muodossaan aina kuulunut elämääni.
Ensin suhteemme oli pelkkää ystävyyttä: yhteisiä kokemuksia ja tutustelemista. Sitten seurasi raju rakastuminen: ratsastus vei sydämeni. Elin sen rakkauden kanssa yli kaksikymmentä vuotta, kunnes elämä rupesi riisumaan. Onneksi ratsastuksen tilalle löytyi uusia tuttavuuksia, jotka ovat kestäneet herra P:nkin hyökkäilyjä ja suostuneet elämään kanssani muuttuneissakin oloissa.
Enää rakkauteni ei ole yhtä roihuavaa kuin nuorena; liikunnasta on tullut minulle elämänkumppani – kuin rinnallani harmaantuva aviopuoliso – josta olen täysin riippuvainen.
HELENA LAIHO
Liitetiedosto:
