Arvioita Parkinson-liiton jäsenistön kirjoista - Kirja-arvostelu - 02/07
01.02.2007
Parkinson-postia 2/07
PARKINSON-LIITON JÄSENISTÖN KIRJOJA
Luomisvoiman tuloksia Jyväskylän kirjamessuilla
Arvioita Parkinson-liiton jäsenistön kirjoista
Elävä nukkumalähiö Kaivotöyräs
Ari Valpas, Juuret Kaivotöyrääseen.
Kertomuksia erään nukkumalähiön ihmisistä. Helsinki 2007.
Ari Valppaan novellit kertovat nukkumalähiö Kaivotöyrään ihmisistä. Kuvitteellinen Kaivotöyräs sijaitsee Helsingin pohjoispuolella, mutta voisi olla minkä tahansa suurkaupungin nukkumalähiö. Ensimmäisen novellin ihmiset ovat ensimmäisiä Kaivotöyrään ihmisiä. Urho ja Impi Halonen ja heidän seitsenvuotias tyttärensä Kaija sekä Urhon vuoteenomaksi joutumisen johdosta syntyneet kaksoset Kauko ja Tuula sekä kaksi vuotta kaksosten jälkeen syntyneet Timo ja Eero. Huumorinpilke silmäkulmassa kirjoittaja kuvaa vuoteenomaksi joutuneen Urhon elämää sairaalassa ja kaksosten elämän alkuhetkiä:
Impi saapui vähän ennen virallisen vierailuajan alkamista. Urhon kämppäkaveri oli ollut tiedottomana yli kaksi viikkoa, eikä hänellä käynyt vieraita läheskään joka päivä – ei nytkään. Siksi Impi ei hennonut kieltäytyä, kun Urho raotti peitettään ja pyysi häntä viereensä. Neljäntenä päivänä tehon hoitajat olivat kuin kettua säikkynyt sorsapoikue. He poukkoilivat sinne tänne, ääntelivät hermostuneesti ja varoivat menemästä liian lähelle petoa piiloutuen lopulta kukin taholleen. Kaivotöyrääläisten arki poikkesi tavallisissakin oloissa taloyhtiön säännöistä ja tavallisten kaupunkilaisten päivien kulusta.
Novelli Arvokas saalis kertoo Kaivotöyrään poikien kalaretkestä. Vuokrayksiöstä omaan kolmioon esittelee puolestaan lukijalle orvoksi jääneen Riitan ja tämän nuoremmat sisaret Pirjon ja Sadun sekä näitten sairastelevan äidin. Riitan ensimmäisen poikaystävän Göstan kadottua Riitan elämästä ilmestyy hiihdonopettaja Harri, jonka kanssa Riitta menee naimisiin ja etenee vuokrayksiöstä omaan kolmioon, kuten kertomuksen nimikin antaa ymmärtää.
Mistä tunnet sä ystävän kertoo poikien eräretkestä. Eräretkeläisistä Kari löytää Leenansa, jonka kanssa lähtee tunturiin selvittämään suhteen kestävyyttä. Suhde kesti. Kaikki hyvin. Lentopallokenttä kertoo kaverusten ideasta, josta rakentuu yhtä käyttöä varten lentopallokenttä. Kenttä jää kuitenkin kavereiden mentyä ruohottumaan käyttämättömänä pariksi kymmeneksi vuodeksi. Miehet pompottelivat palloa kello seitsemään. Ei tullut Lehtimäen Hannua, ei Valon Karia eikä ketään muutakaan. Puoli kahdeksalta Harri ja Eino kerivät verkon kokoon ja veivät pelivälineet talon varastoon, missä ne ovat lojuneet koskemattomina jo yli kaksikymmentä vuotta.
Novelli Kaivotöyrään kaunottaret kertoo Eevasta, Ainosta ja Annelista sekä Riitasta, suuren liikepankin pankkineidistä. Kaunottaret perustavat voimisteluseuran Kaivotöyrään kaunottaret, jonka lyhenne Kaka saa suomenruotsalaisen Göstan kysymään: Kuinka te vastaa, kun joku kysyy, missä seurassa te voimistelee? Seinänaapurukset kertoo Kaivotöyrään asunto-osakeyhtiön seinänaapurusten elämästä ja keskinäisestä seuranpidosta, jossa lähiörouvat joutuvat vertailemaan vaatekaappiensa sisältöä ja muitakin elämäntapojaan. Parta-Mara puolestaan valaisee majuri Matti Partasen ja hänen vaimonsa synnytyskokemuksia ja elämää suvun kanssa.
Novelli Velka kertoo Wilanderin Erkin elämästä ja kymppitonnin velasta, joka miehille muistuu nuotion ääressä mieleen. Usko voi siirtää vuoren ja Hyväähän mummo tarkoitti kertovat elämän rajallisuudesta ja juurtumisesta Kaivotöyrään maisemiin.
Ari Valppaan mutkaton kerronta on samaa paria suomalaisen lähiömenon kanssa: Anneli oli synnynnäinen kokki ja hänen tyylitajunsa myös pöydän kattamisessa oli pettämätön. Lautasliinat sointuivat niin pöytäliinan kuin astiastonkin väreihin ja ruokalajit oli pantu tarjolle vastustamattoman herkullisesti.
Lukijaa riemastuttavia osuvia kielikuvia kirjoittaja saisi viljellä runsaamminkin. Lukija näkee silmissään elävästi sairaalan hoitajien parven, joka on kuin kettua säikkynyt sorsapoikue, ruuduksi kuivettuneen lammenpohjan tai rantaan ajautuneen rakkolevän tuoksun kyllästämän seisovan veden.
Kaiken kaikkiaan Ari Valppaan novellit valottavat suomalaisen lähiön elämää kiinnostavasti ja ihmisläheisesti. Monet suomalaiset elävät kaivotöyrääläisittäin isommissa ja pienemmissä kaupungeissa. Suositan Ari Valppaan novelleja iltalukemiseksi tavallisille suomalaisille, joita kiinnostavat lähiöihmisten juhla ja arki toisiinsa kietoutuvine ihmissuhteineen.
Kaikki mikä voi muuttua myös muuttuu
Timo Montonen, Kaksitoista aamua. Romaani. Helsinki 2006.
Romaanin Kaksitoista aamua kirjoittaja Timo Montonen on opettanut ja ohjannut luovaa kirjoittamista. Tällä hetkellä hän toimii Helsingin yliopiston Palmenian kirjoittajakoulutuksen suunnittelijana. Elinikäinen rakkaus kirjoittamiseen näkyy tämän esikoisromaanin tekstistä eikä voi olla vaikuttamatta lukijaan.
Lukijana samaistun romaanin päähenkilön Arin arjen pyörittämiseen ja ajatusten keskittämiseen kulloinkin käsillä oleviin toimiin, ettei kipu tuntuisi: Hän laskee lautaspinon pesualtaaseen, rivauttaa vaahdon käsistä ja huljuttaa aseita huuhteluvedessä, kerää samanlaisia nippuun ja asettelee ne kuivaustelineen lokeroihin, tähän kauha, lasta, juustohöylä, leipäveitsi ja hedelmäveitset, tähän ruokalusikat, tähän veitset, tähän haarukat, tähän pikkulusikat, tähän sekalaiset.
Ajatukset karkaavat välillä Annikan töihin, ajatuksiin ja käyttäytymiseen, mutta taas toiminta pelastaa ajatuksilta: Hän huuhtelee lautaset ja nostaa kuivauskaappiin, pesee kattilat, pyyhkii tiskipöydän ja hellan ja riisuu esiliinan. Hän käy eteisessä kuuntelemassa, onko pesukone jo pysähtynyt. Hän kumartuu lukittua ovea vasten, avaimenreiästä puhaltaa poskeen viileää ilmaa, linkouksen loppu-ujellukset kaikuvat kellarin betoniseinistä. Keittiössä hän katsoo kellosta, että vielä tänään ehtii toisenkin koneellisen, lakanat voi jättää pesutuvan naruille. Arki tarjoaa toimintaterapiaa, mutta riittääkö se? Poissaolevan läsnäolo piinaa, väkivalloin reväisty tyhjyys kysyy itseään. Aistit toimivat, mutta katsominen näkemättä, kuuleminen ymmärtämättä, koskettaminen tuntematta vihloo.
Timo Montonen kirjoittaa niin kuin opettaa: ajattelee, rakentaa muodon ja luo kielellisen ilmiasun. Kielellisen lahjakkuutensa varassa hän välittää lukijalle romaanissaan Kaksitoista aamua eron kipeyden: arki muuttuu, elämä muuttuu sisältä ja ulkoa, mikään ei ole kuin ennen. Olisiko onnellisempaa toisena, toisaalla? Mitä vaihtoehtoja on tarjolla ja mihin riittävät voimat? Väistämätöntä ei kuitenkaan voi väistää:
Kun Annika pari viikkoa sitten on tullut viimeisen kerran kotiin, hän on tyttöjen kanssa laittanut kaiken valmiiksi. Mutta Annika on pyytänyt hänet heti olohuoneeseen, istumaan sohvalle. Se on pyytänyt lähelle, viereen, syliin melkein. Se on kietonut oikean käsivartensa hänen ympärilleen. Se on puristanut tiukasti mutta hellästi. Se on pitänyt häntä siinä paikallaan kuin pientä poikaansa, joka voisi kohta saada uhmakohtauksen. Se on sanonut, että sen täytyy kertoa jotakin tärkeää. Se on sanonut, että sen täytyy kertoa jotakin, joka satuttaa häntä, heitä kumpaakin. Se on puhunut hänelle hiljaisia, selviä sanoja, tarkkoja lauseita, ja hän on kuunnellut ja tiennyt kaiken jo etukäteen. Kaiken hän on tiennyt, on tiennyt jo vuosia.
Kaksitoista aamua on taitavasti kirjoitettu kuvaus erosta miehen näkökulmasta. Timo Montosta voi onnitella tarkasta ihmissilmästä: sen enempää eläytyminen vaimon kuin lastenkaan kokemismaailmaan ei unohdu. Suositan romaania kaikille eroa harkitseville naisille ja jo eronneillekin. Olisi välillä hyvä muistaa ja ymmärtää, että myös miehen tunteita ja tapaa kokea olisi hyvä pohtia. Eronneille miehille Kaksitoista aamua voi tuoda parhaimmillaan lohtua: en ole kokemuksineni yksin.
Serpentiinitiellä
Anja Laitinen, Serpentiinitie. Runoja. Jyväskylä 2006
Serpentiinitien kirjoittajalle ovat ihmisläheiset aiheet tärkeitä: asuinympäristö, luonto, avautuvat ja sulkeutuvat ovet elämän mahdollisuuksina, ristiriidat, elämän hyökyaallot ja vaikeat valinnat. “Elämä on kaislan varjo veden sylissä”, sanoo runoilija. On tehtävä vaikea valinta ennen tähtien sammumista. Joka päivä olemme valintojen edessä.
Jos valitset oikein, rakennat oman oven ja avaat sen tuuleen. Näin pääset kuuntelemaan vapautta, vapauden huutoa ja kuulet vihreän kohinan ja mahlan laavavirtoja metsän keväässä. Toisten rakentamista ovista kulkiessaan kulkija rajaa elämänsä yleisiin kehyksiin.
Anja Laitinen ammentaa kuvastonsa luonnosta ja arjen kauneudesta. Niukin muodoin runoilija saa sanotuksi paljon. Elämästä tulee vapauden ja pelon ristiaallokossa, valon ja pimeyden vaihtelussa Serpentiinitie. Lukijana jään kysymään, onko rakkaus jota ei jaeta, lainkaan rakkautta. Monia muitakin kysymyksiä Anja Laitisen mielen syvyyksiä luotaavat runot herättävät.
Suositan Serpentiinitietä jokaiselle ajattelevalle ja tuntevalle lukijalle. Myös valintojensa ja elämäntilanteensa kanssa kipuilevalle lukijalle kirjasta kumpuaa lohtua. Se sopii lahjakirjaksi ja kukkakimpuksi vierailulle mentäessä.
Taitavasti mitallista riimirunoa
Kaarlo Mäkelä, Elämän helmet. Forssa 1992.
Mitallisen runon ystäville Kaarlo Mäkelä tarjoaa matkan kotiovelta Urjalaan, Tuonen virralta ikuisuuden kevääseen. Kaarlo Mäkelälle läheisiä teemoja ovat muun muassa luonto, hellyys, työ ja vanheneminen. Kirjoittaja ottaa kantaa myös vapaaseen kasvatukseen, veteraanien toimintaan, perhejuhliin ja työn siunaukseen. Taitavasti Kaarlo Mäkelä parhaimmissa runoissaan välttää mitallisen runon suurimman vaikeuden: muoto syö helposti sisällön. Vaikeaa on myös taituroida mittaa murtamatta.
Kaarlo Mäkelän runoja voin lämpimästi suosittaa niille lukijoille, joiden mielestä mitallinen riimiruno on ainoa oikea, lapsuuden lukukirjoista tuttu runo.
Intohimon tuulia luostarissa
Pia Kaskelma, Ei aivan enkeleitä. Romaani. Tampere 2003.
Jokaisessa intohimoisesti elävässä naisessa asustaa pieni nunna: syvästi yhteen asiaan keskittyvä, itsekuriin kykenevä ja kaino neito. Näitä moniulotteisesti rakentuneita naisia miehet palvovat ja rakastavat; nunnaakin persoonallisuudessaan kantavan naisen kanssa elämä ei käy yksitoikkoiseksi. Sitä paitsi kun ahkerien ja kunnollisten naisten työ on saatava tuottamaan suuremmitta häiriöittä, on kohtuullisen hyvä idea perustaa luostari. Luostarissa ei yleensä ajatella tavallisen naisihmisen mieleen nousevan työtä kummallisempia ajatuksia eivätkä luostareita ensi tuntumalta sido tavalliset työaikalait.
Näin päättelee leskeksi jäänyt Susanna Julia Riska, jonka on selvittävä kuolleen miehensä veloista. Tämä helsinkiläinen leski on perinyt tädiltään talorähjän, joka sijaitsee luonnon keskellä maaseudun rauhassa. Lehti-ilmoituksella Susanna Riska hakee keski-ikäisiä, varakkaita ja tietysti siveitä ja työteliäitä naisia yrityksensä osakkaiksi ja työntekijöiksi.
Lehti-ilmoitus tuottaa kuitenkin laihan, mutta vallan erikoisen tuloksen: syntisen kauniin Kristiinan, oikean paratiisilinnun, hauraan, köyhän Minervan ja Brooken, rääväsuisen punkkarin. Kun mukaan pestataan vielä pornokuningatar Luana, on siinä jo hyvä kokoelma monipuolisia naisia, joilla on jäljellä kokemuksensa ja rahojensa tai rahanansaitsemiskei-nojensa lisäksi inhimillisiä haluja sekä runsaasti piilo-osaamista ja hiljaista tietoa. Monipuolinen taitopääoma ja osaaminenhan on arvossa luostaria ympäröivässä työelämässäkin. Mitä siitä, jos tulevat nunnat eivät aivan enkeleitä ole.
Yksikään luostari ei kuitenkaan ole paikka ei missään. Luostaria ympäröivien seutujen ihmiset tulevat luonnollisesti uteliaiksi luostarin elämästä ja ennen kaikkea sen salaperäisistä nunnista. Luostarin ympärillä alkaakin hiippailla kaupunkilaisia, poliiseja, entisiä poikaystäviä, sukulaisia, naapurin aikamiespoikia ja onpa joukossa tietysti hengellisillä asioilla liikkuva kirkkoherrakin sekä muutama hämäräperäistä liiketoimintaa harjoittava mafiamies.
Muun muassa näistä aineksista Pia Kaskelma rakentaa hulvattoman hauskan tarinan, jossa hän leikittelee vastakohdilla ja terävillä havainnoilla nykykulttuurimme suloisesta sekamelskasta. Romaanin henkilöiden vastakohtaisuus ja epäsuhta tulevaan tehtävään tuo mieleen ruutukaava- ja haja-asutusalueen vastakohtaisuuden. Epätoivoisesti luostarista jonkinasteisesti vastuussa oleva luostarin perustaja Susanna yrittää valvoa nunniensa ehdotonta siveyttä ja luostarin julkisivua.
Romantiikkaa, jännitystä ja tilannekomiikkaa ei juonen kuljettelusta puutu. Rämäkkä nunnalauma yrittää vilpittömästi luoda luostarilleen parempaa tulevaisuutta ryntäämällä pulmatilanteesta ja ratkaisusta toiseen. Lukijana jäin miettimään, olisiko Ei aivan enkeleitä romaanissa ollut aineksia kahteenkin kirjaan. Pitkästyä lukija ei kirjan parissa ehdi.
Pia Kaskelman kerronta onkin mukaansa tempaavaa ja omaleimaista. Kirjoittajalla on korvaa ihmisten puheelle ja tarkkaa ihmissilmää henkilökuvien rakentelussa. Dialogi rakentuu paikoin mallikkaaksi ja kuljettaa juonta mukavasti eteenpäin. Tiivistäminen ja ydinmerkitysten fokusointi ei olisi ollut siellä täällä pahitteeksi. Turhien selitysten ja tarpeettomien johtolauseiden poistaminen tekstistä olisi lisännyt lukunautintoa.
Suositan romaania arkipäivässään ahdistuville naisille, jotka on yritetty lannistaa työllä ja pitämisen pakoilla. Hymy kyynelten läpi eli reipashenkinen huumori on romaanin parasta antia ja toimii arkipäivän terapiana. Myös miehet voivat tarttua kirjaan ja nauraa itselleen ja naisille, joiden intohimoa ei elämän ollessa parhaimmillaan voi sammuttaa edes siveyspoliisina topakasti toimiva abbedissa. Tietysti myös ikänsä pidentämistä harkitsevat voivat tarttua kirjaan ja nauraa makeasti romaanin henkilöille ja huvittaville tilanteille: pidentäähän nauru tutkitusti ikää.
Herkullisen hauska rikostarina
Pia Kaskelma, Jakkupukujengi. Priimus paino 2005.
Hyväntekeväisyysyhdistyksen vetäminen on kunniallista puuhaa hienostonaisille, joilla on kallis maku ja pohjattomalta tuntuva määrä ahneutta. Hyväntekeväisyyden kaapuun peittyy olematon moraali ja miesten hyväksikäyttö. Romaanin minäkertoja, pikkurikollinen Rakel sotkeutuu jakkupukujengin kuvioihin ilmeisesti yhteisten piilevien taipumusten vuoksi.
Näistä aineksista kutoutuu herkullisen hauska rikostarina, jossa naisten moniulotteinen maailma ja kekseliäät aivot pääsevät oikeuksiinsa. Pia Kaskelan vetävä kerronta imaisee lukijan mukaansa. Suositan Pia Kaskelan romaania nokkelasta juonesta ja huumorista kiinnostuneille lukijoille.
Talvisodan uhasta rauhan aikaan
Hannes Huhtanen, Leimattu matkalippu. Helsinki 2006.
Sairastuminen ei välttämättä katkaise luomisen lankaa. Löytämällä suhteen sairauteensa ja itselleen tärkeisiin elämänsisältöihin ihminen voi hankkia sosiaalista ja henkistä pääomaa toimiaan varten esimerkiksi kirjoittajakursseilta. Näin kävi Hannes Huhtaselle, joka osallistui Suomen Parkinson-liiton kirjoittajakurssille. Kurssin innoittamana syntyi sotakokemuksista kertova kirja Leimattu matkalippu.
Leimattu matkalippu kertoo Hannes Huhtasen sotakokemukset siitä asti, kun suhde sotaan syntyi 10-vuotiaan pojan kuullessa vapaussodan melskeistä selvinneiden kertomuksia. Myös osallistuminen suojeluskunnan poikaosaston toimintaan herätti kiinnostuksen maanpuolustukseen. Sotakokemuksensa Hannes Huhtanen on kirjannut aikajärjestyksessä talvisodan uhasta aina nykyisiin sotaveteraanivuosiin saakka.
Hannes Huhtanen sanoo kirjansa esipuheessa kirjoittavansa jälkipolville. Nuoret pojat ja mieslukijat lukevat Leimattua matkalippua varmastikin kiinnostuneesti omien armeijakokemustensa ja -odotustensa lävitse. Naislukija puolestaan voi teoksen avulla tutustua paitsi Suomen historian käänteisiin myös miehen tapaan ajatella ja tuntea sekä tulkita todellisuutta. Myös miehen suhde naiseen jujutettavaa kirjeenvaihtotoveria myöten on valaiseva ja kiinnostava juonne naislukijalle.
Yksi Leimatun matkalipun kirjoittamisen motiivi on veteraaniveljien kannustaminen omien sotamuistojen kirjoittamiseen. Jokaisen uuden kirjoittajan soisi jäljittelemisen sijasta pohtivan oman teoksensa rakenneratkaisuja ja tekstin omaäänisyyttä. Ensimmäiseksi mieleen tuleva aikajärjestys ei välttämättä ole lukijan kannalta paras eikä ainoa. Kirjoittaja voisi yllättää lukijansa kertomalla tapahtumat vaikkapa käännekohdasta käännekohtaan, merkityksestä merkitykseen tai ihmisestä ihmiseen. Tässä kirjassa kirjoittajan valitsema rakenneratkaisu toimii, mutta ei yllätä lukijaa, jos tämä lukee vaikkapa kymmenettä sotakirjaansa ja seuraa tapahtumia samassa järjestyksessä kirjasta kirjaan.
Kirjalla Leimattu matkalippu on paikkansa jatkosodasta kertovien kirjojen kokoelmassa. Joukkoviestimet pitävät 67 vuoden takaisia tapahtumia esillä mm. historiallisin dokumentein, haastatteluin ja elokuvin. Ohjelmissa keskitytään useimmiten sodan vaiheisiin joukkojen ja erilaisten ihmisryhmien näkökulmasta. Yksilön kokemismaailma jää useimmissa ohjelmissa melko kapeaksi.
Sotaveteraani Hannes Huhtasen näkökulma on yksilöllinen. Kirjoittaja kuvaa ilmajokisen täydennysmiehen lähtöä jatkosotaan lähetiksi. Haavoittumiset ja kaatumiset olivat sodan arkea, johon ei helposti tottunut. Iloakin oli lomien ja tovereiden lisäksi – mm. nauriiden kylväminen ja lauantaikurssit. Teoksessaan Leimattu matkalippu kirjoittaja pohtii sodan oikeutusta, syitä ja seuraamuksia ajan ja kokemusten tuoman viisauden valossa. Sodan loputtua ei ollut voimaa tarttua aiheeseen, yöt kuluivat pitkään sodan jälkeen taistellessa. Mielenrauhan palaaminen vaati aikansa.
Leimattu matkalippu on kiinnostavaa luettavaa sodassa mukana olleille veteraaneille ja heidän perheilleen. Myös sodan jälkeiset sukupolvet saavat kirjan avulla kuvan sodistamme yksilön näkökulmasta.
Suomalaisen parisuhteen vaiheita
Lilja Laine, Niittypirtin tapahtumat päivänvalossa.Saarijärvi 2005
Elämä on matkantekoa maisemasta toiseen, päivästä toiseen, arjesta arkeen. Yhteinen arki yhdistää Lilja Laineen romaanin henkilöt toisiinsa. Rakkaus on arjen rakkautta, työtä niiden hyväksi, joita sanoo rakastavansa. Arki vaatii uskoa ja luottamusta toiseen ihmiseen ja nousevaan päivään. Kaiken taustalla on toivo paremmasta. Myös henkilökohtainen usko Jumalaan on kantava voima. Avioliitto on kulttuurinen välttämättömyys Lilja Laineen kuvaamassa ympäristössä.
Mutta entä sitten, kun arki hautaa alleen uskon ja toivon? Onko rakkautta ollutkaan, kun suuria vesiä pienemmät voimat sammuttavat tunteiden palon? Entä kun tunteet eivät täysin sammukaan, vaan kääntyvät vastakohdakseen - vihaksi ja julmuudeksi toista kohtaan?
Lilja Laineen kerronta valottaa monen suomalaisen parisuhteen vaiheita papin aamenesta eroon ja eroselvittelyihin porautumatta kuitenkaan henkilöittensä motiiveihin ja yhdessäolemisen tai eron syihin syvälle. Elämä on usein täynnä draamallisia jännitteitä, mutta erilaiset ihmiset kokevat samat jännitteet eri tavalla oman luonteenlaatunsa mukaisesti.
Suositan Niittypirtin tapahtumiin tutustumista suomalaisten niittypirttien elämästä ja ihmissuhteista kiinnostuneille lukijoille. Myös edellisten sukupolvien elämäntavasta kiinnostuneet kaupunkilaiset voivat kirjan välityksellä tutustua maaseudun tapakulttuuriin ja elämään.
Kohtalon armoilla vai oman elämänsä herra?
Lilja Laine, Tuuli kulkijaa kuljettaa.Halikko 2003.
Lilja Laineen Tuuli kulkijaa kuljettaa sijoittuu tapahtumineen 1920-luvulle. Hiljaisen maalaiskylän asukkaat elävät omaa arkeansa suomalaisen luonnon keskellä. Kirjan päähenkilö on Sini, jonka elämää seurataan neljän vuosikymmenen ajan 1960-luvulle saakka.
Sotavuodet opettivat Sinille ja muille kyläläisille yhteen hiileen puhaltamista, töitten tekemistä talkoovoimin. Raskas raadanta sai Sinin kuitenkin haaveilemaan helpommasta elämästä kaupungissa. Muotiala houkutteli Helsinkiin opiskelemaan. Luova työ ja mielikuvituksen vapaus tuntui ainakin aluksi houkuttelevalta. Nuori, ujo maalaistyttö kohtasi kaupungissa monenlaisia ihmisiä ja suhteellisen tasa-arvoinen maaseudun talkootyö ei tuntunut toimivan miesväen johtamissa firmoissa ja kaupunkiyhteisöissä.
Lilja Laineen romaania Tuuli kulkijaa kuljettaa voi lukea monella tapaa: suomalaisen elämänmuodon ja sen kehittymisen kuvauksena, Sinin henkilöhistoriana ja kasvutarinana sekä maaseudun ja kaupungin välisenä vertailuna. Moni lukija pystyy samastumaan Sinin lapsuuteen, nuoruuteen ja aktiivityöelämään oman taustansa tietä: monet lukijoista ovat lähtenee maalaiskylistä kaupunkeihin Sinin tavoin onneaan etsimään.
Liitetiedosto:
