Eläinystävä liikuntaharrastuksen ylläpitäjäksi - 1/02
01.01.2002
PARKINSON-POSTIA 1/2002
Yhdeksän vuotta sitten meidän perheeseen hankittiin koira, labradorinnoutajan urospentu. Vanhin poikani Iiro ja minä haimme pennun lokakuussa 1992 Vammalan lähellä sijaitsevasta kennelistä.
Auton takapenkillä meillä oli pahvilaatikko ja minun vanha villapaitani pehmikkeeksi.
Pahvilaatikkoa emme kuitenkaan kotimatkalla tarvinneet, sillä pentu nukkui koko matkan poikani Iiron sylissä villapaitaan kääriytyneenä. Siitä villapaidasta tulikin sitten uuden tulokkaan pitkäaikainen tuki ja turva, jonka päällä pentu nukkui ja jota se retuutti ympäri huushollia kaiken päivää.
Nimen antaminen pennulle ei ollut viisihenkisessä perheessä yksinkertaista. Lopulta päädyimme nimeen Filippos, Makedonian kuninkaan mukaan (382 – 366 eKr) ja kutsumanimeksi annoimme Fido.
Yhteisen lenkkeilykaveruutemme alkuaikoina teimme Fidon kanssa pieniä kävelylenkkejä useita kertoja päivässä. Kun pennun voimat ja into kasvoivat, matkat pitenivät. Fidon varhaisvuosina asuimme omakotitalossa ja aidattu tonttimme antoi pennulle mahdollisuuden yhteisten lenkkien lisäksi purkaa liikunnan riemuaan turvallisesti aidatulla tontilla.
Fidon pentuaikoina toimin Turun Parkinson-yhdistyksen puheenjohtajana. Turun yhdistyksen toimitilat sijaitsivat Parkinson-liiton keskustoimiston yhteydessä, ja Fido oli toimistossa käydessäni usein mukanani ja riemuitsi tervehtiessään erikseen jokaista liiton henkilökuntaan kuuluvaa. Pienet ilopissa lattialla vierailukäyntiemme yhteydessä olivat koiran valtavan innostuksen merkki, mutta lätäköt lattialla eivät häirinneet ketään ja Fido nautti saamastaan huomiosta.
Fidon onnelliset vapaana olemisen ajat rajoittuivat, kun muutimme marraskuussa -96 kerrostaloon. Samalla kuitenkin yhteiset lenkillä käymisemme lisääntyivät, kun omakotitalon kunnostamiseen ja puutarhanhoitoon aikaisemmin käytetyn ajan saattoi käyttää nyt kuntoiluun.
En tiedä, oliko elinympäristön muuttumisella osuutensa kohtauksiin, joita Fido alkoi kaupunkiin muuttomme jälkeen saada. Jalkojen pettämisen syyksi paljastui epilepsia. Kohtalon ivaa kai sekin, että isännällä on Parkinsonin tauti ja koiralla epilepsia. Neurologinen sairaus molemmilla: kun isäntä ottaa lääkettään, niin koirakin saa omaansa.
Aamuin illoin lääkkeensä saava Fido suhtautuu lääkitykseensä vakavasti: jos se ei saa lääkettään totuttuun aikaan, on seurauksena sellainen marina, että jokainen ymmärtää, mitä vailla se on.
Kohtauksia tulee kaikeksi onneksi harvakseltaan. Koira kärsii kuitenkin joka kerta sellaisen yllättäessä ja hakeutuu syliini turvaan. Muistan vieläkin erään sateisen syyskuun päivän, kun Fido sai kesken yhteistä lenkkiämme kohtauksen ja alkoi pyrkiä syliin. Ei auttanut muu kuin laskeutua märälle jalkakäytävälle polvilleen ja pitää koiraa sylissä koko 10-15 minuuttia kestäneen kohtauksen ajan. Kun kaikki oli hallinnassa, jatkoimme taas matkaa.
Fido on vuosien varrella osoittautunut luotettavaksi lenkkikaveriksi, joka on ollut valmis innokkaana lähtemään ulos millaisella säällä tahansa. Nyt vanhempana se on kylläkin ruvennut vähän valkkaamaan ilmoja. Oikein huonolla ilmalla se ulkoilusta tarpeeksi saatuaan katselee minua siihen malliin, että nyt riittää, mennään kotiin.
Fiksuudestaan huolimatta Fidokin koettelee joskus kärsivällisyyttäni. Aina ei tunnu pelkästään mukavalta haistelle sen pahanhajuisia paukkuja tai löytää sen karvoja aamupuuron lisäksi joka paikasta muualtakin. Sillä on myös paha tapa asettua kodissamme juuri sellaiselle kulkureitille, jossa siihen on vaarassa kompastua joka kerta huoneesta toiseen siirtyessään. Fidon pohjatonta ruokahalua voi myös joskus ihmetellä, eikä jääkaapille ei kenellekään ole yöllä asiaa ilman että koiramme olisi kerjäämässä osingoille.
Olen usein pohtinut, kuinka paljon Fido jutuistani ymmärtää. Joskus tuntuu, että se käsittää todella paljon. Ainakaan se ei ole asioista kanssani useinkaan eri mieltä. Koirani auttaa tarpeineen myös minua pysymään päivän ohjelmassa. Jos itse joskus sairauteni oireista johtuen haluaisinkin unohtaa ulos ja lenkille -itsehoito-ohjeen, ei koirani sitä unohda. Ja hyvä niin, sillä pienikin lenkki virkistävässä ulkoilmassa saa minut ainakin hetkeksi unohtamaan elämääni rasittavan sairauden.
EERO MARIN
Liitetiedosto:
