Elämä on tässä ja nyt. Parkinsonin tauti pani elämänarvot uusiksi - 1/06

PARKINSON-POSTIA 1/06

Leena Vatasen elämä pysähtyi kolme vuotta sitten kun hänellä todettiin elämänikäinen sairaus. Mitä kuuluu nyt aiemmin sairaanhoitajan uralle ja perheelleen omistautuneelle Leenalle?

Tammikuinen pakkaspäivä on puolessa. Joensuulainen Leena Vatanen on ehtinyt lenkittää länsiylämaanterrieri Paten ja tehdä kodin askareita. Pekka-puoliso on lähtenyt jo aamulla töihin ja Tiina-tytär, 13, kouluun. Leena lisäilee puita olohuoneen takkaan ja istahtaa ihailemaan tulen loimua. “Nautin elämästä tässä ja nyt, kun siihen on vielä mahdollisuus ja minulla on aikaa. Välillä mietin, mitä on vuoden päästä, mutta eihän meistä kukaan sitä tiedä. En narise turhista enkä murehdi tulevaa, mutta en ole katkerakaan. Se vain rasittaisi itseäni ja läheisiäni, eikä kenelläkään meistä olisi hyvä olla. En tiedä, mikä voimanlähteeni on ollut, mutta sinuiksi sairauteni kanssa olen päässyt helposti, löytänyt henkisen tasapainon tämän asian kanssa”, Leena kertoo.

Syksyllä 2002 Leena tunsi vasemman kätensä rasittuvan, vapinaakin siinä oli eivätkä käskyt sormissa menneet perille. Uutta oli myös työpäivien jälkeinen äärimmäisen väsymys: kaikki vapaa-aika piti nukkua, että jaksaisi seuraavana päivänä työssä. Joulun aikaan Leenalle tuli mieleen lääkärissäkäynti. Tammikuussa 2003 työterveyslääkäri kirjoitti lähetteen neurologille. Eräänä työpäivänä maaliskuussa Leena kävi neurologian poliklinikalla pyytämässä vastaanottoaikansa kiirehtimistä, sillä työkyky tuntui hupenevan olemattomiin.

Seuraavan viikon vastaanotolla neurologi totesi 42-vuotiaan Leenan oireet Parkinsonin taudiksi. Muita sairauksia poissulkevien tutkimusten jälkeen lopullinen diagnoosi asetettiin 23.5.2003. Tieto elämänikäisestä, vakavasta sairaudesta oli Leenalle shokki: “Talvella oli helppoa heittää työkavereille, että minulla on varmaan Parkinsonin tauti. Sitten kun lääkäri sen sanoi, tuntui että kaikki pysähtyy.“

Sinä kesänä Leena ammatti-ihmisenä tunnisti kriisireaktionsa vaiheet, tiesi missä milloinkin mennään. Kriisistään Leena selvisi nopeasti, kuten aikaisemmistakin elämänsä vastoinkäymisistä: “Olen aina ollut sellainen eteenpäin menevä luonne, en jää turhia murehtimaan. Todella paljon minua auttoi se, että puhuimme asiasta paljon kotona ja pohdimme tilannettani monesta näkökulmasta. Koko aikana minulla ei ole ollut vaikeuksia puhua tästä sairaudesta, vaikka alkuun tulikin tippa silmään.”

Vatasten perheessä viljellään myös huumoria ja kannustetaan: Käytyään läpi oman kriisinsä Tiina-tytärkin suhtautuu äidin sairauteen luonnollisesti, valoisasti ja rohkaisevasti. Kiintymyksensä ilmaiseva hellyttävä karvaturri Pate on Leenalle kotona hyvä kaveri ja kannustaa häntä päivittäisille lenkeille. Sairaus on tiivistänyt Leenan ja hänen puolisonsa Pekan jo ennestäänkin hyvää parisuhdetta: “Lähentymisemme on pitkälti Pekan ansiota. Nyt kuljemme yhdessä eteenpäin, tuli mitä tuli.“

Leena tunnistaa saaneensa hyviä selviytymisen eväitä lapsuuden kodistaan: “Vanhemmat olivat hyvin huolehtivaisia ja meillä oli turvallinen kasvuympäristö. Olisiko mallina ollut myös isä, joka sairasti keuhkosyövän ja kantoi sairautensa hyvin urhoollisena loppuun asti.“

Aikoinaan Leena kouluttautui perushoitajaksi ja sitten sairaanhoitajaksi ollen viimeiset seitsemän vuotta kolmivuorotyössä Pohjois-Karjalan keskussairaalan kirurgisella vuodeosastolla, jossa hoidettiin paljon syöpäpotilaita. Työn ohessa hän myös opiskeli lisää. Liikenevä aika kului perheen kanssa, kaksi poikaa on jo maailmalla.

Ammatti-ihmisenä Leena tunnisti sairautensa ensimmäisistä oireista: “81-vuotiaan äitini Parkinsonin tauti ohjasi minut epäilemään samaa tautia. Tunnistin itsessäni 70-vuotiaana sairastuneen äitini oireet - muuttuneen käden liikkeen ja alkuvaiheen äärettömän väsymyksen.” Leena kiittelee hoitavaa tahoa asioiden nopeasta etenemisestä. Lääkäri, sairaanhoitaja ja fysioterapeutti sekä kotikäynnin tehnyt aikuisneurologian kuntoutusohjaaja antoivat tietoa ja tukea. Lyhyessä ajassa Leenan elämässä tapahtui monia muutoksia: sairastuminen, uuden, kevyemmän työtehtävän järjestyminen, osa-aikaeläke.

Viime keväänä työterveyshuollossa alettiin miettiä Leenan työssä jaksamista. Hän kävi tuolloin juttelemassa myös psykologin kanssa: “Hän oli niin hyvä, kun kerroin muun muassa olevani töissä äärimmäisen tarkka ja potevani huonoa omaatuntoa osa-aikaisesta työssäolostani. Hän sanoi siihen, että jos keskussairaala kaatuu osa-aikaiseen työntekooni, niin anna kaatua. Silloin tajusin, että en ole korvaamaton.“

Diagnoosin jälkeen kesällä 2003 Leena näki tulevaisuutensa toivottomana. Hän mietti, onko hänestä enää mihinkään ja pystyykö hän tekemään töitään. Itsensä Leena näki jo lähitulevaisuudessa istuvan pyörätuolissa. Vähitellen uhkakuvat hälvenivät. Leena tunsi ymmärryksensä olevan entiseen tapaan tallella. Erityisesti häntä lohdutti ja auttoi eteenpäin, kun puoliso sanoi: “Sinulle on annettu vain diagnoosi. Sama ihminenhän sinä muuten olet.”

Leenan sairaus ei ole edennyt vauhdilla, kuten joidenkin nuorena sairastuneiden kohdalla. Lääkehoidon lisäksi hän huolehtii hyvinvoinnistaan liikunnalla, levolla ja hyvällä ravitsemuksella sekä täysravintovalmisteilla.

“Uskoni tulevaan alkoi vahvistua vuoden päästä sairastumisesta. Tapasin ensimmäisen kerran toisia nuoria parkinsoneja liiton sopeutumisvalmennuskurssilla. Huomasin, kuinka tärkeää olisikaan ollut tavata vertaistaan heti diagnoosin varmistumisen jälkeen. Olin kyllä saanut heti kaikki esitteet ja kerhon yhteystiedot. Ehkä en shokkivaiheessa osannut etsiä kerhosta vertaistukihenkilöä, joka omalla esimerkillään olisi näyttänyt, että elämä ei lopu diagnoosiin.”

“Meille pitäisi saada vertaistukihenkilöverkosto, kuten hyvin tuntemallani syöpäjärjestölläkin on ja monella muulla. Voisiko liitto kouluttaa yhdistyksiin vertaistukihenkilöitä ja voisiko esimerkiksi neurologian poliklinikoiden henkilökunta sairaiden tarpeet tuntiessaan antaa työohjausta tarvittaessa? Haluaisin itsekin olla vertaistukihenkilö”, Leena sanoo.

Monenikäisiä vertaisiaan Leena on alkanut tavata kerhotoiminnassa sekä yhdistyksen tilaisuuksissa: ”Varsinkin vuosittaiset Itä- ja Pohjois-Suomen nuorten tapaamiset aluesihteerien johdolla ovat olleet hyviä, kaikki mukaan!“ Leena innostaa.

Sairaanhoitaja Vatanen on ratkaisunsa tehnyt; työt saavat jäädä, eläkepaperit lähtivät ennen vuodenvaihdetta vetämään. Päätös ei ole ollut vaikea: “Ihminen näköjään tarvitsee pysäyttäjän, joka pudottaa oravanpyörästä maan pinnalle pohtimaan elämän tarkoitusta. Työyhteisöni oli hyvä, sain kiitosta ja kannustusta työuralle ja opiskeluun. Mutta en osannut sanoa ‘ei’ työelämän vaatimuksille. Suoritin ja suoritin. Aikaa perheelle ja ystäville jäi vähän, omasta hyvinvoinnista huolehtimiseen sitä ei jäänyt juuri lainkaan.”

Nyt ikänsä liikkunut Leena hoitaa itseään: lenkkeilee, voimistelee, venyttelee, pelaa lentopalloa, käy kuntosalilla, yhdistyksen jumpassa sekä Tiina-tyttären harrastuksen myötä jalkapallokentillä. Terveyden ja hyvinvoinnin lisäksi kurinalaiseksi liikkujaksi tunnustautuva Leena hakee liikunnasta mielihyvää. Henkistä hyvinvointia hän etsii tietoisesti monista muistakin asioista. Siinä missä joku hakee sitä taiteesta tai musiikista, löytää Leena hyvän olon mökillä, rannalla ja metsäpoluilla. Levätäkin Leena nykyään jo osaa: “Annan aikaa ja kiireettömyyttä itselleni, eikä kodinkaan enää tarvitse olla tip-top, maton hapsut suorassa. Elämässäni on nykyään paljon muutakin.“

Perheen lisäksi Leenalla on nyt aikaa myös ystäville: “Sairauden myötä elämääni on tullut uusia ystäviä ja uutta ajateltavaa. Koenkin elämäni olevan nyt paljon rikkaampaa ja lämminhenkisempää kuin aikaisemmin.“

ELMA PYYKKÖ

Liitetiedosto: 

elamanarvot uusiksi.pdf