Elämänkumppaneina sanat ja kuvat - 1/03
01.01.2003
Parkinson-postia 1/03
Minulle ovat tärkeitä sanat ja kuvat – yritän niiden avulla järjestää maailmaani.
Olen koko ikäni katsellut kuvia ja lukenut kirjoja, mutta en ole työurani aikana saanut aikaa enkä rohkeutta itse maalata tai kirjoittaa, vaikka olenkin rajusti haaveillut joskus yrittäväni.
Vasta vakava sairaus ja eläkkeelle joutuminen antoivat minulle syyn, luvan ja uskalluksen siirtyä kulttuurin kuluttajasta sen tuottajaksi. Tajusin, että minulla on oikeus kirjoittaa omia ajatuksiani ja maalata omia kuviani – ihan niin kuin minulla on myös oikeus elää – muita apinoimatta, muita pelkäämättä.
Minulle taide on sanojen ja kuvien kanssa elämistä. Se on kommunikointia toisten ihmisten kanssa – keino, jolla voin etsiä elämyksiä mutta myös ilmaista ajatuksiani ja tunteitani.
Kun istun tietokoneeni ääreen ja napsautan virran päälle, mieleeni virtaa kurvaruudulta ihanan sininen valo. Se on odotuksen ja jännityksen valo. Se avaa minulle tien, jonka päämäärää en tiedä - en edes sen kulkusuuntaa. Sille tielle on lähdettävä rohkeasti: seikkailijana. Koskaan et tiedä, mikä seuraavan mutkan takana odottaa… Sana siittää sanan, ajatuksenpätkä synnyttää toisen. Kuva maalaa tunnelman ja tunnelmasta piirtyy ihminen. Ja jos hyvin käy, ihminen kääntyy elämään, ja minulla on ikioma kumppani kysymään, vastaamaan, arvioimaan; ottamaan vastaan viestini; elämään kanssani tämä kiitävä hetki.
Kirjoittaessani käyn keskustelua. Arvioin, kyselen ja järjestän maailmaani. Kirjoitan toiselle ihmiselle; lukija tai kuuntelija on minulle välttämätön. Vasta siten tekstini rupeaa elämään, kun sen on joku lukenut. En siis kirjoita pöytälaatikkoon, vaikka useimmat juttuni sinne päätyvätkin. Kirjoitan ihmiselle, jolla on normaali käsityskyky ja halua vaihtaa ajatuksia kanssani. Kuulijan ei tarvitse olla kanssani samaa mieltä, mutta kuunnella hänen pitää osata. Ja kyseenalaistaa. Ja väittää vastaan.
Kirjoittaessani koen voimakaita tunteita: muistot lennättävät taivaisiin tai painavat tulisimpaan helvettiin – rauhoittavat ja kiihdyttävät.
Juttua tulee ja tulee. En minä sitä tuota: kun yhden luukun aukaisee, sieltä sitä rupeaa pursuamaan. On huimaa antaa sen tulla. Se on kuin tulvavesi: se puhdistaa ja virkistää.
En tahdo malttaa lopettaa. Konekin on jätettävä auki, jospa vielä hetken levättyäni jaksaisin jatkaa…
Mieli on tyyni. Tyytyväisyys leviää koko kehoon. Tuntuu, että aivoihini on vaihdettu uusi kasetti. Pelkkää vaaleanpunaista ja oranssia…
En ajattele huomista päivää. Mutta tiedän, että sekin tulee: silloin tekstiä on ruvettava käsittelemään. Ja se onkin sitten vähemmän hurmaavaa puuhaa…
Joka kerta teksti pienenee yön aikana: ajatukset kalpenevat, kuvat harmaan-tuvat ja ihminen, keskustelukumppanini, muuttuu ankaraksi arvostelijaksi, joka luisella sormellaan osoittelee virheitäni ja irvailee epäloogisuuksiani.
Minun tekee mieli painaa delete-nappulaa ja lähettää teksti hävitettäväksi. Olen kuin äiti, joka on synnyttänyt lapsen sijasta epäsikiön, jolla ei ole oikeutta jäädä elämään.
Mutta vaikka kuinka olen maassa ja vaikka teksti joutuisi roskakoriin, en haluaisi lopettaa kirjoittelemista: huima lento, kuviteltu kohtaaminen toisen ihmisen kanssa, tekstin tuottamisen helppous auttavat unohtamaan tuloksen – minulle itse tie ja taivallus merkitsevät aina enemmän kuin perillepääsy.
Olen siis kirjoittajana nautiskelija, elämysten etsijä.
Mitä tekisin, jos en voisi kirjoittaa? – Tuntuu, etten pystyisi elämään ilmaisesematta itseäni. Koska olen nykyiselläni kehno puhuja eikä tanssikaan enää suju, yrittäisin epätoivoisesti etsiä elämääni muita kirjoittamisen kaltaisia hurahduksia: maalaisin vaikkapa pelkillä sormillani tulipunakukkia ja hakkuuaukkoja; tappelisin verisesti lähimpieni kanssa; nautiskelisin riidan sopimisen auvosta; rakastuisin ja vihastuisin – rakastaisin ja vihaisin…
Tekisin siis kaikkea, mikä aidosti liikauttaisi ja koskettaisi – veisi ihmisten tykö.
Näin kuvittelen. Eri asia on taas se, jaksaisinko ja sallisiko herra Pee.
Helena Laiho
Miltei parikymmentä vuotta Parkinsonin tautia sairastanut Helena Laiho on tartuttanut vuosien varrella kirjoittamisen ja kulttuurin tekemisen ilon moniin sairastuneisiin. Helenan esimerkkiä seuraten monet sairastuneet purkavat tuntojaan kertomuksiksi, runoiksi ja jutuiksi Parkinson-postiin synnyttäen samalla uusia siltoja ihmisten välille.
Liitetiedosto:
