Hevoskuiskaaja Marja-Leena Turpeinen: ”Eläinystävien kiintymys terapiaa parhaimmillaan” - 3/03
01.03.2003
Parkinson-postia 3/03
Kun äänekoskelaisen Marja-Leena Turpeisen, 57, kipuilevan vasemman käden ja olkapään toimimattomuus osoittautui Parkinsonin taudiksi, hän masentui. Lamaannuttava alavire murensi tartuntapintaa elämään onneksi vain hetken. Siitä, että löysi niin nopeasti selviytymisstrategian langanpään, Marja-Leena kiittää positiivisen elämänasenteensa lisäksi myötäeläviä läheisiään ja rakkaita eläinystäystäviään.
”Luojan kiitos ei Alzheimer, eikä mikään muukaan vielä vakavampi sairaus”, Marja-Leena muistelee diagnoosin varmistumisen jälkeen päässään pyörineitä ajatuksia. Epämääräisiä vasemmalle puolelle painottuvia oireita Marja-Leenalla oli jo 90-luvun alkupuolella, ja tosissaan syitä oireisiin ryhdyttiin etsimään v. -99.
”Outo sairaus ei Parkinsonin tauti minulle ollut, sillä äitini sairasti viimeiset elinvuotensa samaa tautia. Synkistelystä luovuin miltei sairastumisen ensimetreillä ja päätin, etten tätä asiaa muiden murheeksi jätä. Sen sijaan ryhdyin purkamaan ahdistusenergiaa mustan mullan möyhimiseen puutarhassani ja taloamme ympäröivillä pelloilla. Otin myös sairauden ja mieleni kanssa yhteisymmärrykseen päästyääni käyttöön myös vanhat taidot: käsityöt ja ompelemisen.”
Täyttä työpäivää Marja-Leena teki oireistaan huolimatta pitkään. Tekstiili- ja kukka-alan itsenäisenä yrittäjänä hän toimi 20 vuotta, kunnes kukka-allergia pakotti hänet vaihtamaan ammattia. Tietotekniikkaan paneutuminen takasikin työtä elektroniikkayrityksessä, jonka toiminta loppui kolmisen vuotta sitten, ja Marja-Leena oli yksi 700:sta työnsä menettäneistä.
”Olen todennut vasemman käden vapinan ja ajoittaisen toimintakyvyttömyyden liian suuriksi haitoiksi nopeaa toimintaa ja reagointia vaativista tehtävistä suoriutumiseen. Töitä haluaisin tehdä edelleen ja pystynkin melkein mihin vaan, jos saan tehdä omassa tahdissani ilman ulkopuolisia aika-taulupaineita. Ei tämä tauti ole järkeni juoksuun vaikuttanut”, sanoo Marja-Leena todeten samalla, ettei tunne vielä olevansa valmis päätoimiseen eläkeläisen rooliin.
”Samana vuonna kun minulta meni työ, myös mieheni joutui oman työpaikkansa yritystoiminnan loputtua jäämään varhaiseläkkeelle. Uudenlaiseen elämänrytmiin totutteleminen on vaatinut harjoittelua meiltä molemmilta ja vaatii edelleen.”
Jos määritellään ns. todellinen eläinihminen, Marja-Leenaa parempaa esimerkkiä tuskin löytyy. Palavasti lemmikkeihinsä kiintyneenä hän oivaltaa myös erinomaisesti eläinten mielialaa kohottavat vaikutukset. Ykkössijoja mielialaterapeuttina kunnostautumisesta Marja-Leena joutuu jakelemaan eläimilleen päivittäin enemmän kuin yhden, sillä hänen huomiostaan kilpailevat päivittäin Hipseri-hevosen lisäksi perheen koirat Fanni ja Musti.
Siitä, kuka sai viime kesänä eniten märkiä poskipusuja, ei taida Marja-Leenan kanssa kovin moni tällä hetkellä kilpailla: Fannin ja Mustin suloiset lapsukaiset Tintta, Tara, Armi, Carmen, Tiltu ja Väinö pitivät koko kesän huolta siitä, että Marja-Leenan syliin oli jatkuvasti pyrkimässä enemmän kuin yksi innokas rakkauden kerjäläinen. Syyskuun alussa Marja-Leena joutui kuitenkin jättämään pennuille kaipaavat hyvästit luovuttaessaan ne uusien isäntien ja emäntien hellittäviksi.
Suuren osan Marja-Leenan huomiosta vievät päivittäin Fanni ja Musti, joiden kanssa leikkiminen ja puuhailu on osoittautunut mitä parhaimmaksi hyötyliikunnaksi. ”Veikeitä ja viisaita koiria, joiden varaukseton hyväksyntä ja kiintymys saavat minut hetkessä unohtamaan ikävät ajatukset”, Marja-Leena toteaa. ”Fannin sukutaustasta löytyy sheltin lisäksi pystykorvaa ja ajokoiraa. Musti puolestaan on karjalankarhukoira, joka otettiin meille kun sen isäntä kuoli.”
Jos Marja-Leena puhuu koiristaan suurella lämmöllä, niin puheen kääntyessä Hipseri-oriin hänen kasvonsa suorastaan loistavat. Ihan mikä tahansa hevonen ei Hipseri olekaan, vaan viisinkertaisen ravikuninkaan Vieskerin jälkeläinen. Maailmanennätysorin poikana Hipseriltä odotetaan paljon, ja tällä hetkellä sen näytöt lupaavatkin pelkkää hyvää.
Hipserin juoksijalahjoja enemmän Marja-Leena kuitenkin puhuu orin ihanteellisesta luonteesta: ”Niin lempeä ja säyseä. Tallissa sen vatsan alta voi turvallisesti kulkea kuka tahansa. Hipseri käyttäytyy aina niin hienosti ja mallikelpoisesti, etteivät monet sitä ihan heti oriksi uskoisikaan. Kaikille se on ihan yhtä ystävällinen, ei minkäänlaista uhoilua tai turhaa tulistumista.”
Vaikka Marja-Leenan aviomies Sami vastaa Hipserin valmentajana pääosin hevosen hoidosta, oman tärkeä rooli hevosen huollosta jää myös Marja-Leenalla. Hevosen harjaamisen, tarvikkeiden kunnossapidon, valjastamisen ja liikuttamisen lisäksi Marja-Leena istuukin usein myös auton ratissa kun Hipseriä kuljetetaan kaviourille kisaamaan.
Marja-Leena toteaakin, että elämä on tällä hetkellä niin täynnä mieluista tekemistä, etteivät sairauden elämään heittämät varjot ehdi hetkeä kauempaa pimentää päivää.
ARJA PASILA
Liitetiedosto:
