Hyvää yötä! Parkinsonin tautia sairastavan unihäiriöistä - 2/01

Äskettäin tiedotusvälineissä kohuttiin rattiin nukahtaneiden parkinsonpotilaiden aiheuttamista

liikenneonnettomuuksista. Unihäiriöt Parkinsonin taudin oireina tai lääkkeiden sivuvaikutuksina ovat olleet pitkään tiedossa. Parkinson-kongressissa Helsingissä uniongelmia käsiteltiin parissakymmenessä esitelmässä.

 

Koska tämän lehden numerossa 2/2000 on julkaistu Arja Pasilan kattava artikkeli ”Unen elvyttävä autuus - haaveko vain”, keskityn seuraavassa unihäiriöihin, joista itselläni on omakohtaisia kokemuksia.

 

Viimeiset vuoteni työelämässä tuntuivat olin jatkuvasti väsynyt. Nukahtelin kokouksissa, ja varsinkin lounaan jälkeen minun oli miltei mahdotonta pysyä valveilla. Onneksi työpaikallani oli tyhjä huone, jonne saatoin vetäytyä ottamaan lyhyet torkut. Toinen kriittinen vaihe oli kotimatka. Jouduin ponnistelemaan kaikkeni, jotta pysyin valveilla ne parikymmentä minuuttia, minkä ajomatka kesti. Silti vain yhden kerran muistan nukahtaneeni lyhyeksi hetkeksi ajon aikana. Tosin Parkinson-potilas on tässä asiassa huono tietolähde, sillä tutkimusten mukaan erittäin pieni osa rattiin nukahtaneista myöntää nukahtaneensa tai edes tunteneensa väsymystä ennen onnettomuuteen joutumistaan.

 

Luotettavampana kuljettajan väsymysasteen tarkkailijana pidetään vieressä istuvaa puolisoa.

 

Tärkein oireisiini vaikuttava tekijä on mielestäni henkinen stressi. Kun jokin asia painaa, yöuneni

pätkii ja unijaksot jäävät liian lyhyiksi enkä pääse lainkaan REM-univaiheeseen, jonka aikana mm. tahdonalaisten lihasten pitäisi rentoutua. REM-unen puuttuessa ne pysyvät enemmän tai vähemmän supistuneina koko yön ja aamulla olen jäykkä kuin sahapukki. Kun tähän vielä liittyy univajeesta johtuva väsymys, olo tuntuu todella kurjalta, stressi lisääntyy entisestään ja noidankehä on valmis. Sen katkaiseminen omin voimin on vaikeaa. Siinä vaiheessa omaiset ja ystävät ovat ratkaisevan tärkeitä. Pitää olla joku, joka riuhtaisee kehästä ulos, pakoon mieltä rasittavia ajatuksia. Vaimo voi ”pakottaa” teatteriin, kalakaveri ongelle jne.

 

Olen lapsesta saakka ollut aamuvirkku. Väitetään, että se on oire masennuksesta. Voi olla, mutta itse en siitä kärsi, päinvastoin. Mielestäni aamu auringonnousuineen ja keväisine linnunlauluineen on vuorokauden parasta aikaa, puhumattakaan pimeistä talviaamuista, jolloin on mahdollisuus kaikessa hiljaisuudessa kirjoitella niitä näitä tai lukea hyvää kirjaa. Minulle riittää hyvin 6 tuntia yöunta, ja viisikin, mikäli saan ottaa päivällä varttitunnin ”ruokaperäset”. Jos uneni jää monena peräkkäisenä yönä alle viiden tunnin mittaiseksi, tunnen päivällä selvää väsymystä ja myös motoriset Parkinsonin taudin oireeni pahenevat. Parkinson-kongressin unihäiriöitä käsittelevässä seminaarissa muuten väitettiin, että terveen ihmisen 17 tunnin yhtämittainen valvominen vastaa 0,5 promillen humalatilaa, joka on Suomen lain mukaan rattijuopumuksen alaraja.

 

Illalla nukahdan yleensä nopeasti, mutta yöllä yrittäessäni kääntää kylkeä, herään vihlovaan selkäkipuun, ja uni on tipotiessään. Kivulle on olemassa elimellinenkin selitys, mutta uskon vakaasti, että perimmäinen syy on psyykkinen. Tähän viittaa mm. se, että pahoittaessani mieleni tai huonosti nukutun yön jälkeen selkäkivut yltyvät, mutta puuhastellessani mieluisten asioiden parissa, selkäni on täysin terve.

Jos päiväuneni ovat venähtäneet liian pitkiksi, unen saanti illalla voi olla vaivan takana. Unikiintiö

on täynnä. Silloin on tärkeintä, etten jää sänkyyn tuskailemaan. Lämmin kaakao rauhoittaa. Sitä  paitsi maailma on täynnä unettavia kirjoja. Jos nukkuminen ei kerta kaikkiaan huvita, ryhdyn kirjoittamaan.

 

Varmaan jokainen meistä on kokenut, miten pienikin asia kasvaa yöllä suureksi. Tuntuu myös, että ongelma on pakko ratkaista juuri sillä hetkellä, vaikka järki sanoo, että sen käsittely kannattaisi siirtää seuraavaan päivään. Pelko siitä, että aamulla ei ehkä muista koko asiaa, pitää unen loitolla. Minulla on kynä ja paperia yöpöydälläni. Kun yöllä jokin asia pulpahtaa mieltäni vaivaamaan, kirjoitan siihen liittyvän avainsanan paperille ja nukahdan.

 

Parkinsonin tautiini liittyy myös unihäiriöitä, joista en itse kärsi, mutta vaimoni kyllä. Ilmeisesti

lääkitykseni sivuvaikutuksena näen silloin tällöin painajaisia, joissa minun on tarkoitus huutamalla

varoittaa kanssaihmisiäni uhkaavasta vaarasta. Tällöin kuulemma suustani tulee suoraa huutoa

karmealla, ”vieraalla” äänellä. Myös lihasnykäykset, jotka ajoittuvat nukahtamisvaiheeseen, saattavat olla harmillisia viereisessä vuoteessa nukkujalle, etenkin, jos käteni tai jalkani on unohtunut petikaverin peiton alle. Jalka saattaa potkaista tahattomasti tai käsi kouraista kipeästi milloin mistäkin.

 

ARI VALPAS