Kaverin tuella liikkeelle -1/2008
01.01.2008
Joensuulainen Irja Mustonen, 65, alkoi todenteolla liikkua noin 50-vuotiaana: työpaikalla järjestettiin onnistunut painonpudotuskurssi ja työporukka innostui sen jälkeen jatkamaan liikuntaa.
Ikänsä Joensuussa asuneella Irjalla ei työmatka ole koskaan ollut kolmea kilometriä enempää, ja matkat ovatkin taittuneet jalan tai pyörällä, viimeisinä vuosina ympäri vuoden pyörällä: ”Ajettiin yhdessä samalla suunnalla asuvien entisten laihdutuskurssilaisten kanssa, vaikka maassa oli paksulti lunta. Töiden loputtua lähdettiin uimaan tai harrastamaan jotain muuta liikuntaa. Aiemmin liikuntaa harrastamattomana hämmästelin sitä, että samoissa liikuntaharrastuksissa oli mukana myös nuoria tyttöjä ja poikia.”
Lapsuuden liikunnoista ei Irjalla paljon muistoja ole: ”Pitkistä koulumatkoista en voi puhua, sillä kotini oli koulun lähellä. Voimistelu-tunnit tamburiinin säestyksellä ovat jääneet mieleen, ne eivät kyllä olleet mieluisia.”
Ensimmäinen kokemus laihdutuskurssin jälkeisestä liikuntaryhmästä on jäänyt Irjalle elävästi mieleen: ”Juostiin ringissä ohjaajana olleen voimistelijatytön tamburiinin tahdissa. Ajattelin, että mitähän varten minä tässä juoksentelen, onko tämä tarpeen? Olihan minulla saksanpaimenkoirakin, jonka kanssa lenkkeilin. Meidän hyväksihän ohjaaja tietysti sitä tamburiinia hakkasi.” ”Kun johtaja sitten kysyi töissä, mitä minulle oli tapahtunut, kun olen laihtunut, ymmärsin, että liikuntaharrastuksen aloittaminen oli ollut tarpeellisia ja muutkin saattoivat nähdä sen vaikutukset.”
Ennusmerkit
“Työpaikallani hissiä käyttivät asiakkaat ja johtaja. Minä kävelin portaat ja ihmettelin, ettei kunto nouse. Sen sijaa minua alkoi kummasti väsyttää ja oikea jalka koneen polkimella vapisi, kun vapaa-ajallani ompelin”, Irja muistelee.
Pitkään ei Irja asiaa yksikseen miettinyt, vaan hakeutui omalääkärin vastaanotolle terveyskeskukseen. Oireidensa selitykseksi hän sai Parkinsonin tauti -epäilyn. Asian vahvisti neurologi, ja lääkitys aloitettiin saman tien. Irjan tauti oli aluksi vähäoireinen, ja sopeutumisvalmennuskurssilla 1997 lääkäri pohtikin, oliko Irjan tauti sittenkään Parkinson. Vuosien mittaan oireet sitten lisääntyivät.
Kurssikaveri
Liikuntaa ikänsä harrastaneen joensuulainen Hilkka Nissisen, 62, Irja tapasi kuntoutuskurssilla.
”Lapsena ja nuorena harrastin liikuntaa Ilomantsin saloseudulla kilpaurheiluun saakka; hiihdin maakuntaviesteissä ja koululaisten kisoissa ja piirin mestaruuksia on. Liikunta oli minulle helppoa, ja maalla ei oikeastaan voinut muuta harrastaakaan”, Hilkka kertoo.
”Lapsena ja nuorena harrastin liikuntaa Ilomantsin saloseudulla kilpaurheiluun saakka; hiihdin maakuntaviesteissä ja koululaisten kisoissa ja piirin mestaruuksia on. Liikunta oli minulle helppoa, ja maalla ei oikeastaan voinut muuta harrastaakaan”, Hilkka kertoo.
”Opiskeluaikana en enää voinut käyttää aikaani kilpaurheiluun ja niinpä liikunta jäi taustalle. Työssäni toimin asiantuntijatehtävissä kehittäjänä ja koulutuksen järjestäjänä. Liikunta ja ennen kaikkea kävely oli minulle silloin työstä rentoutumisen keino. Viikonloppuisin 10–20 kilometrin kävelyretket olivat ihan tavallisia.”
Teholiikunta alkaa
Parkinsonin tautiin Hilkka sairastui 1996 syksyllä. Oireita hänellä oli jo aiemmin: ”Kävellessä käteni jäi taakse, eikä kävely enää sujunut joustavasti. Minua myös väsytti tolkuttomasti. Onneksi työterveyslääkäri huomasi nopeasti sairauteni ja sain lähetteen neurologille.”
Sairastuttuaan Hilkka kyseli fysioterapeuteiltaan, olisiko mitään tehtävissä. Joku neuvoi muistamaan liikunnan ja venyttelyn. ”Sain työterveyshuollon kautta hierontajakson. Soitin myös keskussairaalaan ja pyysin lähetettä fysioterapiaan. Liikunnan tärkeys tuli esille myös sopeutumisvalmennuskurssilla Turussa 1997. Aloitinkin oikein teholiikunnan ja lopetin samalla opiskeluaikana aloittamani tupakoinnin.”
Sairastuttuaan Hilkka kyseli fysioterapeuteiltaan, olisiko mitään tehtävissä. Joku neuvoi muistamaan liikunnan ja venyttelyn. ”Sain työterveyshuollon kautta hierontajakson. Soitin myös keskussairaalaan ja pyysin lähetettä fysioterapiaan. Liikunnan tärkeys tuli esille myös sopeutumisvalmennuskurssilla Turussa 1997. Aloitinkin oikein teholiikunnan ja lopetin samalla opiskeluaikana aloittamani tupakoinnin.”
Liikunta kurssin jälkeen
Irjan ja Hilkan, kahden toisilleen tuntemattoman joensuulaisen, kohtaamisesta sopeutumisvalmennuksessa Turussa sai alkunsa yhteinen liikuntaharrastus kotipaikkakunnalla.
Tiedon Joensuussa toimivan palvelutalon kuntosaliryhmästä he löysivät lehti-ilmoituksesta. Ihan heti Irja ei rynnännyt mukaa: ”Minulla on tapana miettiä kolme viikkoa tai vähintään kolme päivää asioita. Sitten rohkaistuin soittamaan ja menin ryhmään mukaan.” Kuntosaliryhmän loputtua alkoi seniorijumppa. Irja lähti mukaan heti ja oli monta vuotta ryhmän ainoa Parkinsonin tautia sairastava. ”Hyvin on mennyt. Jokaisella osallistujalla on omat vaivansa ja liikerajoitteensa, mutta kukaan ei tee niistä numeroa.” Hilkka on ollut mukana samassa ryhmässä viime syksystä asti: ”Irja houkutteli minut mukaan. Ikäihmisille tarkoitettu ryhmä on mainio. Tunti sisältää venytyksiä sekä liikeratojen ja tasapainon tukemista.”
Joensuun Parkinson-yhdistyksen jumpassa kaupungin uimahallin liikuntasalissa Irja ja Hilkka ovat käyneet jo useamman vuoden. Sitä, kumman aloite jumpan aloittaminen oli, he eivät enää muista. Vesijumpassa Irja on käynyt jo kahtena syksynä, mutta nyt ensi syksyn jatko on vaakalaudalla: ”On hankalaa, kun en millään muista, alkaako se puoli yksitoista vai puoli kaksitoista. Pari kertaa olen myöhästynyt ja kerran unohtui uimapuku kotiin. Jotenkin muistan tuon kello yhdeksän alkavan aamujumpan paremmin. Päivän mittaan olo muuttuu pöpperöiseksi, tulee torkuttua paljon.”
Tiedon Joensuussa toimivan palvelutalon kuntosaliryhmästä he löysivät lehti-ilmoituksesta. Ihan heti Irja ei rynnännyt mukaa: ”Minulla on tapana miettiä kolme viikkoa tai vähintään kolme päivää asioita. Sitten rohkaistuin soittamaan ja menin ryhmään mukaan.” Kuntosaliryhmän loputtua alkoi seniorijumppa. Irja lähti mukaan heti ja oli monta vuotta ryhmän ainoa Parkinsonin tautia sairastava. ”Hyvin on mennyt. Jokaisella osallistujalla on omat vaivansa ja liikerajoitteensa, mutta kukaan ei tee niistä numeroa.” Hilkka on ollut mukana samassa ryhmässä viime syksystä asti: ”Irja houkutteli minut mukaan. Ikäihmisille tarkoitettu ryhmä on mainio. Tunti sisältää venytyksiä sekä liikeratojen ja tasapainon tukemista.”
Joensuun Parkinson-yhdistyksen jumpassa kaupungin uimahallin liikuntasalissa Irja ja Hilkka ovat käyneet jo useamman vuoden. Sitä, kumman aloite jumpan aloittaminen oli, he eivät enää muista. Vesijumpassa Irja on käynyt jo kahtena syksynä, mutta nyt ensi syksyn jatko on vaakalaudalla: ”On hankalaa, kun en millään muista, alkaako se puoli yksitoista vai puoli kaksitoista. Pari kertaa olen myöhästynyt ja kerran unohtui uimapuku kotiin. Jotenkin muistan tuon kello yhdeksän alkavan aamujumpan paremmin. Päivän mittaan olo muuttuu pöpperöiseksi, tulee torkuttua paljon.”
Apua arkeen
Ongelmia muistinsa kanssa Irjalla on ollut jo pidemmän aikaa: ”Hoidin 1996 kuollutta tätiäni useamman vuoden. Hän oli iäkäs, mutta muisti minua paremmin, mistä mikin tavara löytyy, mutta olihan oma koti hänelle tietysti tutumpi kuin minulle. Hoidin myös Alzheimerin tautia sairastavaa äitiäni, joka kuoli vajaa kaksi vuotta myöhemmin kuin tätini.”
”Pätkätyöt antoivat minulle mahdollisuuden hoitaa omaisia. Yli puoli vuotta selvisimme niin, että entinen työkaveri keitti äidille aamulla kahvit ja käytti vessassa. He tekivät myös pienen lenkin. Veli hoiti äitiä iltapäivän ja minä töistä tullessani.”
Viime syksynä Irjaa keskussairaalassa hoitava neurologi otti puheeksi Irjan muistiasiat. Irja oli kyllä itsekin huomannut muutoksen ja meni lääkärin suosittelemaan muistitestiin. Sitä, mitä muistin muutokset Irjan kohdalla merkitsevät, selvitellään parhaillaan.
Parkinsonin tauti vapisuttaa nykyään Irjaa muualtakin kuin oikeasta jalasta ja jäykkyyden hän huomaa esim. autosta noustessaan. Myös tasapainovaikeuksia on: ”Ihme että tuo eteisen peili on säilynyt ehjänä. Aiemmin siivosinkin säännöllisesti. Nyt alkaa heittää, jos imuroin ja käytän pari mattoa ulkona.”
”Jostakin olen ajatellut kysyä nyt apua. Omaishoitaja-ajoilta minulla on vertaisystävä, joka on jo puolestani kysellyt Omaishoitaja-yhdistyksestä. Tunnen myös Dementia-yhdistyksen työntekijöitä.”
”Pätkätyöt antoivat minulle mahdollisuuden hoitaa omaisia. Yli puoli vuotta selvisimme niin, että entinen työkaveri keitti äidille aamulla kahvit ja käytti vessassa. He tekivät myös pienen lenkin. Veli hoiti äitiä iltapäivän ja minä töistä tullessani.”
Viime syksynä Irjaa keskussairaalassa hoitava neurologi otti puheeksi Irjan muistiasiat. Irja oli kyllä itsekin huomannut muutoksen ja meni lääkärin suosittelemaan muistitestiin. Sitä, mitä muistin muutokset Irjan kohdalla merkitsevät, selvitellään parhaillaan.
Parkinsonin tauti vapisuttaa nykyään Irjaa muualtakin kuin oikeasta jalasta ja jäykkyyden hän huomaa esim. autosta noustessaan. Myös tasapainovaikeuksia on: ”Ihme että tuo eteisen peili on säilynyt ehjänä. Aiemmin siivosinkin säännöllisesti. Nyt alkaa heittää, jos imuroin ja käytän pari mattoa ulkona.”
”Jostakin olen ajatellut kysyä nyt apua. Omaishoitaja-ajoilta minulla on vertaisystävä, joka on jo puolestani kysellyt Omaishoitaja-yhdistyksestä. Tunnen myös Dementia-yhdistyksen työntekijöitä.”
Pyöräpotkurista pitoa
Pyöräpotkurin Irja sai viime syksynä: ”Aloin ajella polkupyörällä ihmisten pensasaitoihin. Myös vireystilaan tulevat katkokset alkoivat mietityttää. Puhuin itse lääkärille kolmipyörästä. Kokeilin sellaista keskussairaalan apuvälineyksikössä. Se todettiin minulle kuitenkin sopimattomaksi ajonäytteen jälkeen. Pyöräpotkuri sopi.”
”Potkurilla liikenteeseen lähteminen vaatii hieman asennetta. Mummothan niillä ajelee, mutta olenhan minäkin jo vanhuuseläkkeellä. Olen liikkunut potkurilla rohkeasti, eikä kukaan ole kiinnittänyt huomiota.” Pyöräpotkurilla Irja pääsee nyt turvallisemmin kauppaan ja apteekin sekä palveluiden luo kilometrin päähän. Isoon markettiin on matkaa vähän toista kilometriä ja kaupungin keskustaan kolme. Keskustassa Tapsan jumpassa Irja käy keskiviikkoisin. ”Ja siitä pidetään kiinni, että siellä käydään”, toteaa Hilkka-ystävä.
”Potkurilla liikenteeseen lähteminen vaatii hieman asennetta. Mummothan niillä ajelee, mutta olenhan minäkin jo vanhuuseläkkeellä. Olen liikkunut potkurilla rohkeasti, eikä kukaan ole kiinnittänyt huomiota.” Pyöräpotkurilla Irja pääsee nyt turvallisemmin kauppaan ja apteekin sekä palveluiden luo kilometrin päähän. Isoon markettiin on matkaa vähän toista kilometriä ja kaupungin keskustaan kolme. Keskustassa Tapsan jumpassa Irja käy keskiviikkoisin. ”Ja siitä pidetään kiinni, että siellä käydään”, toteaa Hilkka-ystävä.
Liikunta on välttämätöntä
Vuoden jokaisena päivänä Hilkan voi miltei poikkeuksetta nähdä ulkoilureiteillä, maanteillä tai maastossa: aamunsa Hilkka aloittaa kahden kolmen kilometrin juoksulenkillä yhtä hyvin kotioloissa, kyläreissuilla kuin lomamatkoillakin. Talviliukkaiden yllättäessä hän juoksee Joensuu Areenan juoksuradalla. ”Tuli mieleeni sekin mahdollisuus, olenhan minäkin veronmaksajana osallistunut uuden monitoimihallin kustantamiseen.”
Tutuksi hänelle ovat tulleet myös kaupungin uimahalli ja sen kuntosali. Hilkan päivää täydentävät neljän viiden kilometrin kävelylenkit, joskus metsässä kartan kanssa. Menopelinä hänellä on kesäisin polkupyörä.
”Olo on heti huonompi, jos jostain syystä en pääse liikkumaan. Vaikka nykyään olen jopa paremmassa kunnossa kuin 3–4 vuotta sitten tilanvaihteluiden vähennyttyä uuden lääkkeen ansiosta, paikallaan istuminen on edelleenkin välillä vaikeaa. Tiukan paikan tullen pari tuntia ehkä kestän, mutta sitten jäsenet jäykistyvät ja alkaa särkeä.”
Lääkevaikutuksen heikentymistä – sietämättömän pahaa oloa, kiristävää tunnetta lihasten jännittyessä koviksi Hilkka paikkaa myös liikkumalla.
”Olo helpottuu heti, kun seuraava lääkeannos vaikuttaa, eivätkä kaikki päivät suinkaan ole samanlaisia.”
Varsinkin raittiissa ulkoilmassa liikkumisen Hilkka on huomannut hyväksi mielelle ja yöunelle. ”Parkinsonin taudin vaikutuksista psyykeen ei paljon puhuta. Itse en siedä nykyään lainkaan stressiä. Tiedän muuttuneeni: liikutun ja itken hyvin herkästi, toisin kuin ennen, ja pienikin paine lisää lihasten tärinää. Sairaus on ymmärtääkseni yksilöllinen ja vaivaa eri tavoin.”
Liikunta ennaltaehkäisevää terveydenhuoltoa
Kaikkia ikääntyviä pitäisi Hilkan mielestä kannustaa yhä enemmän liikkumaan: ”Näen liikunnan ennaltaehkäisevänä terveydenhuoltona ja uskon sen jopa vähentävän kalliiden laitoshoitopaikkojen tarvetta. Liikunta auttaa Parkinsonin tautia sairastavia monella tavalla ja antaa myös voimia ja sitkeyttä. Niitä tarvitaan, että omatoimisuus säilyisi mahdollisimman kauan.” Hilkan mukaan ikäihmisten liikuntakannustimena voisi olla maksuton uimahallikäynti yli 70-vuotiaille: ”Monet pienellä eläkkeellä toimeentulevat saattaisivat lähteä liikkeelle. Tämä ei vaatisi lisähenkilökuntaa eikä investointeja. Menetetyt lipputulot tulisivat takaisin ikäihmisten parempana terveydentilana.”
Ikäihmisten talviaikaista ulkona liikkumista lisäävinä toimina Hilkka näkee erityisen hyvin auratut ja hiekoitetut kävelyreitit. Mielestäni liikuntalajin löytämisessä ihmisiä pitäisi myös auttaa vaikkapa liikuntatoimen ja järjestöjen yhteisillä esittelytempauksilla.
Pitkäaikaissairaiden liikunnan edistämisen Hilkka näkee monien toimijoiden yhteisenä työkenttänä: ”Meidän on tuotava asiaa esille, informoitava päättäjiä, tehtävä aloitteita ja puolustettava oikeutta inhimilliseen elämään, oikeutta myös sopiviin liikuntapalveluihin. Inhimillinen elämä on sitä, että on elämässä mukana ─ vaikka liikkumalla.”
Teksti: Elma Pyykkö
Liitetiedosto:
