Kirjoittajan omakuva - 1/03
01.01.2003
Parkinson-postia 1/03
Jo alakoululaisena olin ahnas sanojen perään, aakkoset muuttuivat suoraan sanoiksi, tavaamisen vaivan jätin väliin. Ja kyllä lainakirjojen ja läksyjenkin lukeminen maistui, aina nenä kirjassa kiinni äidin mukaan. Kumma kyllä, opiskelun myötä vapaa-ajan lukemisetkin muuttuivat salakavalasti pelkästään tietopuolisiksi. Joku siinä opiskelua seuranneessa lähes kolmekymmentä vuotta kestäneessä hullunmyllyssäkin sammutti mielikuvitukselle tilaa antavan kirjallisuuden lukemishalut kokonaan. Sairaanhoitajan kolmi-vuorotyön, perheen ja harrastusten puristuksessa vielä kehitin itseäni ammatillisesti vapaa-aikanakin. Jälkikäteen nähtynä aivan hourupäistä touhua!
Pari vuotta sitten pääsin kuudella eri diagnoosilla työkyvyttömyyseläkkeelle, eikä vähäisempänä tämä yli 25 vuotta riivannut servikaalinen dystonia selkärangan ja käsien seurannaisvaikutuksineen. Viime syksynä nuorempikin tytär lähti kotoa opiskelemaan ja mieheni jäi samoihin aikoihin osa-aikaeläkkeelle. Opettelin taas lukemaan romaaneja. Mies oli osannut aina. Yhdessä paahdoimme kirjan toisensa jälkeen vuodenvaihteen pakkasviikkoina. Tietopuolinen lukemisto ei minua enää kiinnosta. Sanomalehdet riittävät. Minun oppikirjani ovat nykyään sisimmässäni muistoina ja elämänkokemuksena. Tärkein hakusana on toivo.
Kouristuksenomaista kirjoittamista
Kirjoittajana olen ollut kummallinen lapsesta lähtien. Puristin niin kovasti kynää, että etusormi oli kolmiona. Joku voisi hoksata sen lähennelleen kirjoittajan kramppia eli käden dystoniaa. Nykyään kirjoitan tietokoneella, käsiala olisi röpellystä ja käteen koskisi. Paljonhan minä olen kirjoittanut, kun alkuun pääsin. Koulussa kirjoitin lyhyitä aineita, eräänlaisia tunnelmapaloja, opettajan arvioimana yhdeksäisen luokkaa. Teini-ikäisenä kirjoitin kolme runoa vaaleanvihreälle kirjepaperille. Sitten kirjoitin pelkkää asiaa yli kolmekymmentä vuotta. Ensin opiskelijan muistiinpanot, sitten sairaanhoitajana kirjoittamassa niska vääränä päätä särkien potilaiden papereita etenkin iltavuoroissa: niistä ajoista muuten dystonia alkoi hiipiä kaulani alueelle! Lisäksi työurani loppusuoralla kirjoitin kaksi laadullista eli sanoilla analysoivaa tutkimustyötä vapaa-aikanani. Nautin muka siitä vauhdista.
Vapauteen
Lopulta annoin periksi. Työkykyni meni 1998 selvitystilaan. Kirjoittamisetkin muuttuivat kertaheitolla. Ammatilliset muistiinpanot raivasin pois, tilalle tulivat kerhon ja yhdistyksen sihteerin arkistot. Yhdessä kansiossa ovat kaikki Parkinson-postiin neljän vuoden aikana kirjoittamani jutut. Parkinson-postin avustajana toimiminen on ollut iso osa uutta, mielekkäämpää elämääni. Alkusysäys lehtikirjoittamiseen tuli Parkinson-liiton kirjoittajakursseilta 1998. Ja tunnustan: salassa olen kirjoitellut levykkeelle omiakin juttuja. Ennen joulua aloitin niiden työstämisen ajallaan lähisukulaisille annettavaksi. En kirjoita dystoniasta enkä muustakaan sairaudesta sinällään, vaan yhdestä kesästä, jolloin koti pantiin maan tasalle ja uusi rakennettiin äkkiä tilalle.
Kirjoittaminen - tunteen ja järjen liitto
On aikoja, jolloin tekstiä nousee tajuntaani solkenaan. Silloin pitää olla kynä ja paperi lähellä, tai heittää vaikka kirja illalla lattialle, että aamulla muistaa sen tarkoittavan sitä tiettyä ilmaisua. Parhaita aikoja tajunnanvirralleni ovat aamuiset vuoteessa vetelehtimiset ja yksinäiset luontolenkit. Ajatuksia voi syntyä missä vain. Joskus ei tule mitään, mutta ei se mitään. Minulla on aikaa.
Itsensä yllyttäminen luomaan tyhjästä jotain paperille on rankkaa työtä. Joskus hauskat ilmaisut ilahduttavat, joskus kipeiden asioiden pintaan nouseminen suorastaan ahdistaa ja lihasjännitys kohoaa. Ulkoilu auttaa. Luovan kauden aikana ruoat palavat pohjaan ja matot jäävät tuulettamatta. Nämä ensimmäiset tuotokset ovat sellaista raakaa tunnekuohua, joiden sellaisenaan.
ELMA PYYKKÖ
Kirjoittaja on sairastanut servikaalista dystoniaa 28 vuotta
Liitetiedosto:
