Kohdusta hautaan - 3/97

Parkinson-postia 3/97

Ihmiselämä muodostaa kaaren, jonka ääripisteinä ovat kohtu ja hauta .Se on matka mahdollisuuksiin, mutta myös alituista törmäämistä mahdottomuuksiin - ilmiöihin ja asioihin, joihin voimme vain alistua.

Ääripäät näyttävät hämmästyttävän samanlaisilta: vastasyntynyt ja kuoleva ovat kyvyttömiä huolehtimaan itsestään. He ovat sen avun varassa, jonka ympäristö voi antaa.

Myös heidän tarpeensa ovat samanlaiset: he tarvitsevat ravintoa, puhtautta ja läheisyyttä. Ilman läheisiään he eivät selviydy.

Muuttunut kuolema

Elämän ja kuoleman kiertokulun ikuisuudesta huolimatta kuoleman ilmiasu muuttuu sukupolvien saatossa: tänään kuollaan - ja kaivataan - eri tavalla kuin joitakin vuosikymmeniä sitten.

Nykyajan lapsi itkee lemmikkinsä kuolemaa, mutta ei osaa surra mummoaan, joka vuosikausia laitoksessa vietettyään on jäänyt vieraaksi.

Meidän nykymummojen lapsuudessa vanhat ja kuolevat hoidettiin kotona. Vanha isäntä sai lähteä omasta vuoteestaan. Hänet puettiin arkkuun koko suvun läsnäollessa - arvonsa mukaisesti ja kunnioittaen. Hänet hyvästeltiin virsin ja puhein; samalla viitoitettiin sureville uuden toivon tietä.

Kuolemaan ei jäänyt mitään salamyhkäistä eikä pelottavaa: lapsikin tunsi, että niin pois lähtenyt kuin jääväkin oli turvassa.

Kaivattiin, mutta jälleennäkemisen ihana toivo kantoi eteenpäin.

Nykyihminen katselee sarjafilmien kuolemalla mässäilyä tai lukee lehtien kertomista toinen toistaan järkyttävämmistä väkivallanteoista. Tulva on valtaisa, mutta sitä seurataan pinnallisesti; omaa mieltä ei niiden takia järkytetä. Kuolemasta on tullut viihdettä. Se pysäyttää vasta sitten, kun viikate niittää jonkun läheisen.

Laitoskuolema

Moni haluaisi kuolla kotonaan, mutta yhä harvemmalle tämä toive toteutuu. Kotona kuolemista  saatetaan jopa vieroksua: asiantuntijoiden apua pidetään tärkeämpänä kuin läheisen käden kosketusta. Lisäksi moni nykyihminen tuntisi itsensä neuvottomaksi joutuessaan yksin saattamaan läheistään.

Nykyään kahdeksan kymmenestä suomalaisesta kuolee laitoksissa.

Pitkä vanhuus

Terveystason noustessa yhä useampi nykyihminen saa elää täysimittaisen elämän ja pitkän vanhuuden.

Vaikka vanhuus voi olla omatoimista ja aktiivista aikaa, sen loppuosaan kuuluu sekä fyysistä että psyykkistä heikkenemistä ja sairausjaksoja, jotka muuttuvat usein krooniseksi sairaudeksi.

Näin yhä useammat lähtevät elämästä hitaasti ja tarvitsevat loppuvaiheessa pitkäaikaista hoitoa.

Ketä hoidetaan

Kehittynyt lääketiede ja hoitotekniikka tekevät mahdolliseksi yhä paremmin hallita sairautta ja hidastaa sen etenemistä. Siksi joudutaan uudella tavalla punnitsemaan, mitkä tutkimukset ja hoidot ovat missäkin vaiheessa tarpeellisia ja suositeltavia - mitkä taas liian rasittavia ja tarpeettomia, jopa haitallisia.

Tässä tilanteessa potilas saattaa tuntea joutuvansa lääkärinsä valintojen armoille. Potilas katsoo olevansa oikeutettu vaatimaan, että hänelle annetaan kaikki mahdollinen apu - ei vain kipujen lievittämiseksi vaan myös sairaudesta parantumiseksi, olipa ikä miten korkea tahansa.

Yksinäinen lähtijä

Nykyvanhus elää ja sairastaa, usein kuoleekin, yksin. Sukulaiset asuvat hajallaan, usein eri paikkakunnilla, ja eri sukupolvet eri talouksissa.

Valtaosa aikuisväestöstä, myös naisista, käy työssä kodin ulkopuolella. Tehokkuuden ja yksityisyyden korostaminen ei jätä tilaa eikä voimia aikaa vievälle vanhuksesta huolehtimiselle.

Hyvä kuolema

Suomalaisen saattohoidon kehittämisen lähtökohtana voidaan pitää vuotta 1982: silloin lontoolaisen St Christopher‘s Hospicen lääkärin Stephen Kirkhamin kävi maassamme luennoimassa kansainvälisestä hospice-hoidosta. Hospice on filosofinen näkemys, jonka mukaan kuolevia on hoidettava niin, ettei kenenkään tarvitse kuolla tuskaisena eikä peläten. Nimike pohjautuu latinankieliseen hospitium-termiin, joka tarkoittaa kestiystävyyttä, vieraanvaraisuutta ja vierasmajaa.

Antiikin perintöä oleva vieraanvaraisuuden laki, ystävyyden, leivän ja viinin jakaminen on myös hospicehoidon periaate.

Hospice-hoidossa “tunteet ovat totta”; potilaaseen ei suhtauduta ylhäältä päin viileän etäisesti, vaan hän ja hänen läheisensä ovat ystäviä, joita rakastetaan ja kunnioitetaan.

Hospice-nimitystä käytetään myös inhimillisemmän kuoleman puolesta mm. Brittein saarilla ja Pohjois-Amerikassa toimivista hoivakodeista.

Suomessa hyvään kuolemaan tähtäävän hoidon nimeksi vakiintui saattohoito.

Kuolemaan saattaminen

Saattohoito pyrkii palaamaan niihin periaatteisiin ja käytäntöihin, jotka ammoisista ajoista ovat olleet tyypillisiä kuoleman kohtaamiselle eri kulttuureissa.

Kuolemasta tehdään arvokas yhteisöllinen tapahtuma, joka tukee lähtijää ja rohkaisee jälkeenjääviä: kuolevaa ei jätetä yksin, ellei hän itse sitä toivo.

Saattohoidossa kuljetaan yhteinen matka, joka päättyy kuolemaan. Se sisältää hoidon kuoleman lähestyessä, itse kuolintapahtumaan liittyvät hoitotoimet sekä kuolemaa seuraavan vaiheen rituaaleineen ja surutöineen.

Saattohoito purkaa raja-aitoja. Siinä on paikka potilaalle, hoidon ammattilaiselle, lähimmäiselle. Koko lähiyhteisö saa olla mukana.

Koska vain harvoissa tapauksissa koti- ja laitoshoito ovat toisensa pois sulkevia, pyritään joustavaan, potilaan tarpeita huomioivaan siirtymiseen kodista laitokseen ja päinvastoin.

Saattohoito ei siis ole vain jonkin erityisryhmän työtä; se voi, ja sen pitäisi, toteutua kaikkialla, missä ihmiset kuolevat.

Terminaalihoito

Terminaalihoidolla tarkoitetaan hoitoa, jota annetaan potilaalle sairauden siinä vaiheessa, jossa käytettävissä olevilla hoitomenetelmillä ei ole enää mahdollista parantaa hänen sairautensa ennustetta, sekä hoitoa kuoleman lähestyessä.

Terminaalihoito käsittää potilaan riittävän perushoidon ja kaiken muun ihmisarvoa kunnioittavan huolenpidon. Sen periaatteena on, ettei elämää ja kärsimyksiä pitkitetä turhilla tiputuksilla, letkuilla ja muilla lääketieteellisillä keinoilla.

Tavoitteena on oireeton kivuttomuus.

Päätöksen terminaalihoitoon siirtymisestä tekee hoitava lääkäri, mikäli mahdollista, yhdessä potilaan ja omaisten kanssa.

Siirtyminen terminaalihoitoon ei merkitse hoidon lopettamista, vaan paremman, oireenmukaisen hoidon aloittamista, elämän laadun parantamista.

Kivut

Hyvään kuolevan hoitoon kuulu kivuttomuus. Potilaan on saatava uskoa, että kivut voidaan poistaa ja että ne halutaan poistaa. Potilaan on saatava kipulääkitystä tarpeellinen määrä, mutta ei liikaa.

Annostuksen vaikutuksia on ehdittävä tarkkailla ja määriä tulee uskaltaa vaihdella.

Lääketieteen lisensiaatti Päivi Hietasen mukaan kipulääkkeiden käyttö on usein liian varovaista. Pelätään sivuvaikutuksia ja riippuvuutta tilanteessa, jossa näillä seikoilla ei ole mitään merkitystä.

Korkeatasoinen kivunhoito vaatii asiantuntemusta. Tätä löytyy mm. kivun hoitoon erikoistuneilta poliklinikoilta.

Kipuun liittyy aina myös psyykkinen osatekijä: hylätyksi itsensä tuntevan, masentuneen ihmisen kipukynnys on alhainen. Silti hänenkin tuskaansa on osattava lievittää.

Itsetunto koetuksella

Potilaan itsetunto saattaa joutua koetukselle, kun voimat vähenevät ja ruumis kuihtuu. Toisinaan joudutaan tekemään invalidisoivia toimenpiteitäkin, ja potilaalla saattaa olla kanssakäymistä vaikeuttavia ongelmia.

Hoitohenkilökunnan tehtävä on osoittaa potilaalle, että hänellä on ihmisarvo, jota ei tarvitse ansaita. Se on jokaisella ihmisellä, vaikka länsimainen tehokkuutta ja tuloksia vaativa kulttuurimme näyttääkin todistavan toista.

Kulttuurimme ei arvosta mietiskelyä eikä itsetutkistelua, ei edes uskonnon nimissä harjoitettua.

Mietiskelyyn löytyy aikaa vasta sitten, kun vakava sairaus pysäyttää vaikkapa kuolinvuoteella.

Kuitenkin ilman sitä ihmisen henkinen kasvu tyrehtyy ja koko kulttuurimme pinnallistuu.

Kuuntelemalla ja myötäelämällä todistamme sairaalle, että hän on arvokas: avanne voi kyllä haista, mutta se ei estä ajattelua eikä lähellä oloa ja välittämistä. Sillä rakkaus on lahja, josta voi jakaa toiselle vain, jos on itse ensin ammentanut varastonsa täyteen.

Kuolemaan sopeutuminen

Elämästä luopuminen on useimmille erittäin vaikeaa. Vaikeinta se lienee nuorille, joilla on vielä runsaasti toteuttamattomia suunnitelmia ja haaveita. Elämästä luopumisen vaikeus ei kuitenkaan ole riippuvainen vain iästä: kuolema näyttää tulevan aina väärään aikaan ja odottamatta

Kuoleman uhatessa alkaa ihmisen elämänhalu yleensä palaa kirkkaimmalla liekillään. Jotkut se ajaa uskomaan ihme-parantumisiin tai jopa kieltämään koko sairautensa - kypsimmät elämään jokaisen jäljellä olevan päivän mahdollisimman rikkaasti. Tärkeimpiä elämän viimeisten aikojen rikastuttajia ovat saattohoidossa mukana olevat omaiset ja ystävät sekä empaattinen hoitohenkilöstö.

Kuolema ahdistaa

Moni potilas pelkää kuolemaa: sen tuomia kipuja ja sitä, mikä rajan takana odottaa.

Omaisia ja hoitohenkilöstöäkin saattaa kuolema ahdistaa. Silloin olisi helppoa kieltää koko asia: olla käsittelemättä - jopa ajattelematta sitä. Ja jos oma mieli ei ole tasapainossa, tuntuu kohtuuttomalta yrittää kuolevaa lohduttaa: onhan ensin saatava, että voi antaa.

Vaikeita asioita pyritään myös älyllistämään, jotta vältyttäisiin niiden kohtaamiselta tunnetasolla Silloin kuolevasta tulee kasvoton, nimetön tapaus, jonka hoidosta puuttuu inhimillisyys ja empatia. Tämä on hoidossa, niin kuin elämässä yleensäkin, sangen tuhoisaa.

Mutta kuolemaa ei voi unohtaa: sen kohtaa jokainen. Pako ei auta. Ihmisen on vain etsittävä ne voimavarat, joiden avulla hän voi tehdä oman viimeisen matkansa. Paras tapa valmistautua tuohon kohtaamiseen on kuunnella toisten kokemuksia, eli elää ja kokea kuolema jonkun rakkaansa saattajana.

Siitä työstä ei selviä pelkällä kirjaviisaudella. Sitä työtä on tehtävä sydämellä: ”Älä pelkää, sinulla on lämpimät kädet lämpimiin käsiin ota kylmenevät sormet. Ei sinun tarvitse muuta tehdä Ole ihminen ihmiselle loppuun asti...”(Kaija Salo)

Kuolema vapauttajana

“..sitten ymmärsin, että äiti oli jo lopettanut taistelunsa. Hän oli valmis. Minun oli irroitettava otteeni hänestä; hänen oli aika päästä lähtemään...” (Silvan kertomuksesta)

Ymmärrän tämän: kuolema vapauttaa lähtijän. Mutta miten käy jälkeenjääville? Heidän on saatava itkeä itkunsa ja tehdä surutyönsä: sehän on lähteneen muistelua, menetykseen sopeutumista ja valmistautumista oman kuoleman kohtaamiseen.

Surussa liikkuu valtaisia voimavaroja: ne kirkastavat ja puhdistavat - antavat tilaa uudelle kasvulle. Uskon, että kuoleman voi käsittää vapauttajaksi täydellisesti vain uskonnollisen näkemyksen pohjalta: minäkin saan uskoa, että rakas vainajani ei jää haudan pohjalle, vaan häntä odottaa Kristuksen kautta iankaikkinen elämä.

Siihen elämään meistä jokainen on kutsuttu. Tito Colliander sanoo sen näin: Kuolema on pääsy, odotettu pääsy, ei hyvästijättö. Ja sen pääsemisen koen juuri nyt, minun odotukseni on kokemista tässä hetkessä, niin kuin rakastaminen ja toivominenkin. Odotuksessani minä olen, rakkaudessani minä olen, ja toivossani.

Tämä runsaus ja kauneus, samaa jo nyt kuin oma kuolemaan astumiseni: avonaisuutta.

Ei hyvästijättö, vaan sisällepääsy.”

HELENA LAIHO