Kortti katkolla - korttiko vain? - 1/07

“Kyllä siinä olisi saattanut olla katkolla muutakin. Henkikulta jopa, oma tai toisten. Tai uhkana vakava loukkaantuminen. Kahdesti vielä. Onni, että ette ehtinyt sinne moottoritielle. Nuo rysäykset sattuivat kaupunkiliikenteessä, suhteellisen alhaisessa nopeudessa. Sitä ajamisen jatkamista on nyt harkittava vakavasti. Erikoislääkärin lausunto tarvitaan, mutta mikäs on oma käsityksenne ajokyvystä?”

Joviaali, jämäkkä poliisimies katsoo pöytänsä takaa suoraan silmiin. Komisariolla on kädessään ajokorttini, jota olen kantanut lompakossani kolmekymmentäkuusi vuotta. En siis ole eilisen teeren poikia ratissakaan. Takana varmasti yli miljoona kolaritonta kilometriä.

“Mitähän tuohon sanoisi?”

Yritän pelata aikaa. Sakon sain jo tapahtumapaikalla. Kutsu kuulusteluun, kai tämä sellainen on, tuli heti seuraavaksi päiväksi. Riittääkö tämä vai joudutaanko tässä käräjäkiville asti? Auto on selvä tapaus, lunastuskunnossa, arvioi hinausliikkeen mies eilen siellä paikan päällä.

“Tuotapa täytyy vähän miettiä.”

“Minä odotan.”

Ajaa minä osaan. Se on selvä. Havaintokyky hyvä, reaktiot nopeita, oikeita. Liikennesilmää on. Mutta olenko silti kykenevä kuljettamaan moottoriajoneuvoa, joka kiitää sataakahtakymppiä ja etenee 33 metriä sekunnissa? Tieltä ulos vasemmalle naapurikaistan yli ajamiseen tarvitaan vajaa kolmasosasekunti. Oikealle ojaan tai kaiteeseen suistuu vieläkin nopeammin, jos silmät painuvat kiinni vaikka vain pariksi sekunniksi ja ote ratista löystyy kun nukahtajan kädet rentoutuvat. Tai entäs jos auto kuljettajineen hortoilee jossain keskiviivan kahta puolta, kuski unessa? Se oli toinen kerta jo, se eilinen.

Ensimmäinen rysäys sattui viisi vuotta sitten ja miltei kotiportilla. Ajelin rauhallista vauhtia kotiani kohti. Pääsin viimeistä edelliselle kadulle, sille jonka poikkikadulla asuntoni oli. Vielä nuo ässämutkat…. RÄISKIS! Matka loppui rivitalon seinään. Näin, että konepellillä oli puisen piha-aidan kappaleita ja parikymmentä senttiä paksu koivu rojotti katolle kaatuneena. Koivu oli katkennut parin metrin korkeudelta ja sen kaksimetrinen kanto törrötti keulapeltiin uponneena, kallistuneena auton keulasta poispäin. Turvatyyny ei lauennut. Olin itse aivan kunnossa.

Katselin kolaripaikkaa. Olin jättänyt oikaisematta rattia sen ässän viimeisen kaarteen jälkeen. Kaarto jatkui ja jatkui, ajoin oikealle ulos. Miten tämä oli mahdollista. ? NUKAHTAMINEN! Ei ole muuta selitystä. Törmäyksen voimasta kertoi koivun katkeaminen ja auton vauriot. Henkeni kai pelasti se, että koivu oli istutuskoivu, tuotu paikalle viisi-, kuusimetrisenä kaksikymmentä vuotta sitten ja sen juuret vieläkin säkkikankaisen pussin sisässä. Koivun kanto kaatui auton keulan edessä. Jos kyseessä olisi ollut luonnonkoivu, jonka juuristo on leveä ja juuret maanpinnan suuntaiset, ette lukisi tätä tarinaa nyt.

Ja nyt tämä toinen. Erona edelliseen tapaukseen vain se, että nyt se tapahtui viivasuoralla kaksisataametrisellä katuosuudella, sen puolivälissä ja että ajauduin vasemmalle, vastaantulijoiden kaistan yli. Pysäyttäjänä lyhtypylväs. Poliisi paikalle, hinuri paikalle ja romun matka vakuutusyhtiön varastokentälle alkoi. Mitä tapahtui, miksi? KULJETTAJA NUKAHTI, otsikoi paikallinen lehti seuraavana aamuna.

Se kirottu Sifrol, dopa-agonisti. Siunattu, kiitetty Sifrol. Yhdessä levodopan kanssa se pitää meidät parkinsonit toimintakuntoisina. Kävelemme, puhumme ja kirjoitamme taudista huolimatta vain kun siihen on noin hyvät lääkkeet. Mutta niillä on haittansa, muun ohella ne saattavat aiheuttaa uneliaisuutta ja jopa äkkinukahtamisia. Nyt käsi sydämelle, veli tai sisko parkinsoni: Oletko joskus huomannut nukahtaneesi vaikkapa vain sekunneiksi ruokapöydässä, bussissa tai konsertissa, teatterissa. Jaa, että puolisosi nukahtelee? Ja silti hän tai sinä ajatte. Eikä mitään ole sattunut? Mutta “läheltä piti” on tuttua? Tekevätkö Parkinsonin tautiin liittyvät oireet, vapina ja jäykkyys yhdessä ikääntymisen kanssa ajostasi vaarallista? Pelkäävätkö läheisesi ajamistasi? Minä nukahtelen. Olen nukahdellut. Jopa kaupan kassajonossa seisaallani. Jos tuossa kunnossa lähtisin ajamaan, olisin pommi liikenteessä. Olin kuitenkin kuvitellut kykeneväni tunnistamaan tilani. Jos olin väsynyt, en ajanut.

Komisario palauttaa minut muisteluksistani maan pinnalle ja tähän päivään.

“Miten on? Oletteko valmis arvioimaan tilannetta vai odotammeko lääkärin lausuntoa ensin? Se kortti pysyy täällä hyvässä tallessa toistaiseksi. Toimitattehan sen lääkärinlausunnon tänne ensi tilassa. Tapaamme sitten uudelleen.”

“Joo. Näin kai se on tehtävä. Näkemiin sitten.”

“Näkemiin.”

Komisario nousee pöytänsä takaa. Kädenpuristus on luja, ilme jopa huvittunut, ymmärtävä. Mutta päättäväinen. Pommit pois maanteiltä ja katuliikenteestä. Hän on nähnyt ja kokenut asian ikävimmän puolen. Ei yhtään kuollutta tai vammautunutta enää, jos se on estettävissä. Liikenteen turvallisuus on hänen vastuullaan. Vai minunko? Mikä on minun vastuuni? Miten sen kannan? Pitäisikö luopua kortista vapaaehtoisesti? Vaiko vasta vaikeimman kautta? Vasta kun on pakko. Vasta kun joku kuolee tai vammautuu.

Laskeudun poliisitalon portaita ja tulen pienen puistikon kautta kadulle. Ensimmäiset keltaiset koivunlehdet leijuvat jalkakäytävälle. On kuudes syyskuuta. Askellan kohti bussipysäkkiä. Kävelen. Vielä. Vaikka katkolla se oli, jo toisen kerran.

M.T.L.

PS. Ajokielto jäi voimaan. Ei rangaistuksena vaan lääkärinlausunnon perusteella. Neurologian erikoislääkäri totesi lausunnossaan potilaan sinänsä ajokykyiseksi ja -kelpoiseksi, mutta lääkkeen sivuvaikutuksena tuleva nukahtamisriski on olemassa ja muodostaa esteen moottoriajoneuvon kuljettamiselle. Lausunnon nojalla ao. poliisiviranomainen päätti saattaa ajokiellon voimaan. Ajolupa voidaan palauttaa, jos mahdollinen uusi lääkärinlausunto sitä puoltaa (lääke vaihdettu tai muu syy).

Lääkäreille uusitut ohjeet ajokiellosta

Syyskuussa 2004 tuli voimaan laki, joka velvoittaa lääkäreitä ilmoittamaan potilaan ajokyvyttömyydestä poliisille. Uudet, päivitetyt ohjeet lääkäreille ilmoitusvelvollisuudesta tulivat voimaan tänä vuonna 15. tammikuuta.

Kliininen neuropsykologi Pekka Kuikka ja neurologian erikoislääkäri Timo Mäkinen kirjoittivat parkinsonpotilaan ajokyvystä Parkinson-postiin 4/2003 ja Lääkärilehteen 44/2004 potilaan omasta ajokykyarviosta. He osallistuivat myös asiantuntijoina Parkinson-liiton ajohallintakurssille, jonka ohjelmaan kuului ajokykyä koskeva selvittely liikennenäkö- ja kognitiotesteineen sekä ajokokeineen.

Ajamisen turvallisuutta Mäkinen ja Kuikka ovat arvioineet tutkimushankkeissa, joissa oli mukana aivoinfarkti-, muistihäiriö- ja parkinsonpotilaita. Turvallisuusarviona he käyttivät neliportaista luokitusta, jossa potilas ja liikenneopettaja valitsivat tunnin ajokokeen jälkeen yhden vaihtoehdon seuraavista: Pystyy ajamaan turvallisesti: 1) kaikissa paikoissa ja kaikissa olosuhteissa, 2) kaikissa paikoissa, mutta vain hyvissä olosuhteissa, 3) vain tutuissa paikoissa ja hyvissä olosuhteissa, 4) ei missään tilanteessa.

Jokainen ryhmä (tutkitusta ryhmästä riippuen 62–76 %) arvioi voivansa ajaa ”kaikissa paikoissa ja kaikissa olosuhteissa”. Kukaan tutkituista ei arvioinut ajamistaan kaikkein heikoimpaan turvallisuusluokkaan kuuluvaksi. Liikenneopettajan mukaan joka ryhmästä löytyi 10–22 % kuljettajia, joiden ajaminen ei ole turvallista missään olosuhteissa.

Sairastuneiden potilaiden omat arviot ajamisestaan olivatkin selvästi myönteisempiä kuin liikenneopettajan arviot ja tämä on havaittu myös aikaisemmissa tutkimuksissa.

Suomen liikennelainsäädäntö ei tunne paikan mukaan rajoitettua ajolupaa, ja vain ensimmäiseen tai toiseen turvallisuusluokkaan kuuluvien voi katsoa täyttävän ”tavallisen ajokortin” eli korttiluokan I vaatimukset.

Parkinsonin taudin usein hidas eteneminen tekee henkilölle ja läheisillekin vaikeaksi määrittää milloin toimintakyky on heikentynyt liian paljon suhteessa turvalliseen ajamiseen. On väitetty, että terveilläkin iäkkäillä ihmisillä olisi vaikeutta arvioida oikein, miten merkittäviä hitaasti iän mukana tulleet muutokset ovat ajokyvyn kannalta.

Oman ajokyvyn arvioinnin osuvuutta voi heikentää potilaan tapa kiinnittää huomionsa vain liikuntakykyyn ja näön tarkkuuteen. Parkinsonpotilaan ajokyvyn arvioinnissa liikuntakyky on kuitenkin vain yksi tekijä. Ajamista voi haitata myös havainnointia ja päätöksentekoa heikentävä tiedonkäsittelyn hidastuminen.

Voimakkaat ja usein toistuvat tilanvaihtelut voivat muodostua turvallisen ajamisen esteeksi. Hitaus ja jähmeys voivat haitata liikenteen rytmissä pysymistä, eikä kuljettaja välttämättä huomaa vaaratilanteita ajoissa. Pakkoliikkeet, hitaus ja jäykkyys vaikeuttavat myös hallintalaitteiden käsittelyä. Uneliaisuutta ja nukahtamisen riskiä voivat lisätä myös kaikki dopaminergiseen hermovälitykseen vaikuttavat lääkkeet. Siksi pitkiä yhtäjaksoisia ajoja on syytä välttää.

Kolme ajoterveyden rajoitusvaihtoehtoa:

1. Lääkäri kieltää ajamisen suullisesti määräajaksi.

2. Lääkäri lähettää kielteisen ajokorttitodistuksen poliisille potilaan suostumuksella.

3. Lääkäri lähettää kielteisen ajokorttitodistuksen ilman potilaan suostumusta, kun ajokyky on pysyvästi mennyt, mutta potilas ei hyväksy ilmoituksen tekemistä poliisille.

Monissa tapauksissa lääkäri haluaa kysyä potilaan läheisen arvioita potilaan ajokyvystä. Tutkimusten mukaan myös läheisen arvio voi olla epäluotettava johtuen hänen ajokokemuksensa vähäisyydestä tai siitä, ettei hänellä ole omaa ajokorttia. Kokeneet lääkärit saattavatkin kysyä läheiseltä, uskovatko he potilaan selviävän yksin pidemmällä tai uuteen paikkaan suuntautuvalla ajoreitillä tai voivatko lapset tai lastenlapset lähteä turvallisesti potilaan kanssa ajelulle.

Potilaan ajokyvyn säilymistä lääkäri tukee mahdollisimman pitkään hoidolla ja neuvonnalla. Poliisille lähetettävään ajo-oikeuden kieltävään lääkärintodistukseen lääkäri kirjaa ainoastaan johtopäätökset, ei tietoja potilaan terveydentilasta.

Hoitavan lääkärin kanssa kannattaa keskustella ajo-oikeudesta

- kun joku läheinen on huolissaan ajoturvallisuudesta

- kun poliisi pysäyttää ajovaikeuksien vuoksi

- kun tilavaihteluita on usein

- kun on voimakkaita pakkoliikkeitä tai pakkoliikkeet lisääntyvät jännittyessä

- kun arkiasioiden muistamisessa ja muissa päivittäisissä toiminnoissa on selviä vaikeuksia

- kun liikenteessä on sattunut läheltä piti -tilanteita.

Lähteet:

Pekka Kuikka, Timo Mäkinen.

Voiko potilaan omaan ajokykyarvioon luottaa? Lääkärilehti 44/2004.

Pekka Kuikka, Anne-Maria Kuopio, Timo Mäkinen.

Parkinsonpotilas ja ajokyky. Parkinson-postia 4/2003.

Ajoterveys - lääkäreille uusitut ohjeet.

Sosiaali- ja terveysministeriön tiedote

Liitetiedosto: 

1_2007Korttikatkolla.pdf