Kulttuuria kaikille – askartelua aivoille - 1/03
01.01.2003
Parkinson-postia 1/03
Jos avaa Helsingin Sanomien sunnuntainumeron ilmoitusosaston siltä sivulta, jossa mainostetaan kulttuuria kuluttajille, huomaa, että jokaiselle on tarjolla jotakin. Ja paljon. On musiikkia oopperasta Kansaan ja Katri-Helenaan, on näytelmiä Lähiöteatterista Kansalliseen, on tanssia baletista sambakouluun ja taidenäyttelyitä Kiasmasta yksityisiin myyntitilaisuuksiin. Uskon, että muuallakin kuin pääkaupunkiseudulla tarjonta on samantapainen. Ja mikä parasta, kaikelle kulttuurille riittää käyttäjiä.
Kulttuurin eri lajien tiimoilta on käyty ja käydään ankariakin kiistoja kysymyksistä, joista kaksi on ylitse muiden. Ottamatta huomioon kulttuurin runsasta kulutusta rahanvartijat moittivat milloin minäkin taiteenalan kalleutta. Sen voi kyllä ymmärtää, mutta ei hyväksyä. Rahariitojen ohella aika ajoin käydään rajasotaa taiteen ja viihteen välillä. Jo aikoinaan Eino Leino kyseli happamasti: ”Kyltyyri! Kyltyyri! Kyltyyri!” / Tuo huuto on Suomessa syyri. / Mut mikä se on se kyltyyri?/ Kas siinäpä pulma jyyri.” Ja itse hän vastaa: ”Tuhatkarvainen on kyltyyri - / se on Kiinassa Kiinan myyri - / mut Suomessa Suomen kyltyyri / tuon kaiken on karikatyyri.
”Tästä ei pidä päätellä, että Leino olisi jotenkin aliarvioinut omaa kulttuuriamme. Tilapäisestä ärsyyntymisestä lienee ollut kyse. Lainatessani hänen runoaan haluan vain osoittaa, että ei mitään uutta Mutta mitä enemmän keskustellaan ja mitä useammasta asiasta, sitä parempi. Siten edistetään monimuotoisuutta, jotta vastakin kuluttajille riittää perinteisen kulttuurin ohella myös uutta hyvää taidetta ja viihdettä.
Taide on siitä merkillinen asia, että yksi ainut alue saattaa riittää monille tyydyttämään kaiken taiteennälän. Esimerkiksi muusikot voivat täysin omistautua musiikilleen, eikä elämään juuri muuta mahdukaan. Ollakseni rehellinen, olen joskus jopa säälinyt niitä, jotka jäävät ilman monia ja monipuolisia hienoja kokemuksia. Yhteen taiteenalaan uppoutuneet ovat kuitenkin ilmeisen tyytyväisiä elämäänsä.
Sirkushuveja ammattilaisineen siis on, mutta onko leipää? Leipä kulttuurin yhteydessä voisi tarkoittaa jokamiehen tuottamaa taidetta tai viihdettä. Ylenpalttisen tarjonnan tulvassa itse tekeminen unohtuu liian monelta. Missä on määrätty, että vain runoilija saa kirjoittaa runoja, tai kuka on kieltänyt ketä tahansa maa-laamasta tauluja. Kuka estää ostamasta vaikka huuliharppua, josta saa ilmoille ainakin jonkinlaisen äänen, ja joku voi oppia jopa soittamaan. Mikään ei pysty meitä estämään, jos tekemisen halua on. Tunnen eräänkin miehen, joka osti haitarin. Heti kun hän sai siitä siedettävän äänen, hän kantoi peliä mukanaan ja esiintyi mahdollisille kuulijoille nauttien silminnähden ”taiteestaan”. Mistäpä kukaan taitojaan tietää, ennen kuin on kokeillut.
Minulle tuottaa suunnatonta tyydytystä, kun sadasensimmäinen piirtämäni orvokki alkaa muistuttaa orvokkia. Tai kun saan ”valmiiksi” runon, jonka synnyttämiseen olen käyttänyt neljännesriisin paperia. Myös itse nyplätty käppyräinen pitsinpalanen on aarre. Surettaa vain se, että elämä on niin lyhyt, että kaikkea kiinnostavaa ei millään ehdi kokeilla. Harrastusten merkitys on niin moneen kertaan perusteltu, että en puhu siitä tämän enempää. Joka tapauksessa kokeilunhalu ja uteliaisuus ovat meille Parkinsonin tautia sairastaville tärkeitä. Entiset rakkaat harrastukset saattavat ajan myötä osoittautua mahdottomiksi. Silloin on hyvä, jos pystyy korvaamaan ne uusilla, jotka vielä luontuvat. Käydessäni haastattelemassa kohtalotovereitani olen nähnyt upeita käsitöitä, saanut lukea hienoja tekstejä ja nähnyt taitavia piirroksia, jotka ovat syntyneet heidän käsistään. Taitoa on, kunhan vain löydetään rohkeutta tarttua toimeen.
Ymmärrän senkin, jos arvostelu pelottaa. On vain niin, että tuotetta ei oikeastaan ole olemassa, ennen kuin joku on sen nähnyt ja arvioinut. Oikea kritiikki opettaa ja kannustaa, ei imartele. Senkin tiedän, että monet ammatikseen taidetta luovat käyvät sisäistä taiteluaan luomis-pakon ja ulkopuolisten arvostelijoiden välimaastossa. Lauri Viita on runossaan L’art pour l’art (Taidetta taiteen vuoksi) sanonut tuon asian hyvin. Se sopii ohjeeksi harrastelijoillekin.
HELENA LAIHO
Miltei parikymmentä vuotta Parkinsonin tautia sairastanut Helena Laiho on tartuttanut vuosien varrella kirjoittamisen ja kulttuurin tekemisen ilon moniin sairastuneisiin. Helenan esimerkkiä seuraten monet sairastuneet purkavat tuntojaan kertomuksiksi, runoiksi ja jutuiksi Parkinson-postiin synnyttäen samalla uusia siltoja ihmisten välille.
Liitetiedosto:
