Lounaalle Parkinsonin taudin kanssa - apua! - 1/98
01.01.1998
Parkinson-postia 1/98
Parkinsonin tauti rasittaa kantajaansa monenlaisilla syömishäiriöillä: Yhdellä ei lusikka pysy kädessä, tai ainakaan velli lusikassa, toinen ei saa pureskeltua ruokaansa niin hienoksi, ettei se tartu kurkkuun; kolmas väittää lääkkeiden ryöstäneen häneltä maut ja hajut; neljäs kärsii jatkuvista nielemisvaikeuksista.
Syömisongelmat ovat kavala vyyhti taudin, mielen ja ympäristön synnyttämiä mutta harvoin esille tuotuja Parkinsonin taudin seurannaisia.
Etiketti syrjään
Lähes jokainen parkinsoni söisi mieluiten omassa ylhäisessä yksinäisyydessään. Siellä ei hyviä pöytätapoja eikä etikettiä tarvitse muistella; pääasia on, että ravinto kulkeutuu suuhun, josta se saadaan pureksittuna niellyksi.
Apuvälineet mukaan vierailulle
Ateriointia auttavat paksut- ja kääntyvävartiset lusikat, pillit, kaatumattomat lautaset ja nokkamukit.
Sahamainen leikkuuveitsi ja erilaiset kumipäällysteiset avaajat toimivat heikompivoimaisenkin kädessä.
Niiden hankkimista tai jopa vierailulle mukaan ottamista ei pitäisi ujostella tietäähän syötettäväksi joutuminen, niin elintärkeää kun se sairauden edetessä onkin, aina jonkinasteista itsenäisyyden kaventamista.
Ravintolaan
Parkinsonin taudin oireet ovat yleensä niin havaittavia, että ne leimaavat kantajansa ympäristönsä huutomerkeiksi. Vaikka kanssaihmiset harvoin suoraan tuijottavat, usein pelkkä tietoisuus erilaisuudesta riittää lisäämään oireita.
Ravintolassa tai vaikkapa kutsuilla, jossa väkeä on enemmän koolla, ruokailusta kehittyy helposti jännitysnäytelmä: parkinsoni pohtii, miten saada kahvikuppiinsa kermat ja sokerit ja miten kuljettaa läikkyvä kuppi omaan pöytäänsä. Jos käytössä ei ole tarjotinta, pulliin ja pikkuleipiin on ensimmäisellä hakukerralla turha kurkistella. Ja täytekakun leikkaaminen päättyy täyteen katastrofiin: on siinä parkinsonin jäljiltä pöydässä siivoamista…
Ja toisilla juhlijoilla riittää jännittämistä: onnistuuko vai eikö onnistu; mennäkö auttamaan vai antaako itse yrittää?
Miksi me parkinsonit emme sano tarjoilijalle tai vieressä jonottajalle: ”Lohkaiseppas minullekin sitä kakkua”, tai ”toisitko minulle tarjottimen?”
Koskaan ei avunpyyntöäni ole torjuttu: kakkupala leikataan ja tarjotin tuodaan pikavauhtia ja iloisesti.
Se toisen ihmisen lähestyminen vain on niin vaikeaa. Ehkäpä myös itsensä asettaminen avun tarvitsijaksi.
Lounaalle yhdessä
Muuan Jyväskylän Parkinson-kerhon jäsen, itse elämäntyönsä ravintola-alalla tehnyt, on kuluneena talvena koonnut kohtalotovereitaan jokaviikkoiselle yhteiselle lounaalle.
Lounaspaikkaa vaihdellaan ja osallistuminen on vapaaehtoista. Joku menee mukaan, kun hänelle sopii, toinen joka kerta.
Lounaalla istutaan yhteisessä pöydässä, jutellaan rauhassa ja maistellaan joka sorttia.
Palvelu pelaa, siitä piti ensin huolta ammattilaisen asiantuntemus, sitten jo asiakassuhdekin.
Vaikka lounas syödään ravintolassa, mukaan on helppo mennä: ryhmä antaa rohkeutta. Tuskin siitä joukosta monikaan yksin ravintolaan menisi. Sitä rohkeutta tuntuu jäisestä maailmasta löytyvän vain kodin seinien sisältä, eikä aina sieltäkään.
Niinpä niin! Enemmän kuin avun pyytämistä minun pitäisi pelätä avuntarpeitteni peittämistä.
Entäpäs, jos meidät vaivaiset onkin luotu tähän maailmaan elämän inhimillistäjiksi?
HELENA LAIHO
Liitetiedosto:
