Luopumaan opetteleminen tärkeintä - 4/05

Parkinson-postia 4/05

“Kahdeksan vuotta sitten sain diagnoosin tästä Parkinsonista. Se oli shokki. Heti tuli mieleen veli, hänelläkin tämä oli ja hän meni niin huonoon kuntoon”, sanoo Toini Laakso vakavana.

Istumme Toinin kotona Vantaan Havukoskella, ja hän on luvannut kertoa ajatuksiaan kuolemasta. Sanotaan, että joka uskaltaa ajatella kuolemaansa, uskaltaa myös elää. “Kuolema on tuttu, vaikka en kenenkään kuolinhetkeä ole nähnyt”, Toini sanoo ja kertoo aviopuolisonsa kuolemasta yli neljä vuosikymmentä sitten. Eläkkeelle jäämistä seuraavana päivänä hän menetti myös avopuolisonsa, jonka kanssa oli tarkoitus eläkevuodet viettää. “Siihen asti minulla oli niin suuri kammo kuollutta kohtaan, etten halunnut nähdä ketään arkussa. Avopuolisoni oli ensimmäinen, jonka katsoin ja jota kuolleena kosketin. Sen jälkeen olen hyvästellyt muitakin, mutta täysin en tästä kammosta ole päässyt.”

On osattava luopua

Toini kertoo, että hän on ollut suhteellisen hyväkuntoinen, mutta äskeinen sairaalajakso kaatumisen jälkeen vei huonommaksi. Hän nukkuu hyvin ja näkee unia, jotka eivät ahdista. Neljä lääkityskertaa päivässä pitää vapinaa kurissa. Parkinsonia äkillisemmäksi uhkaksi hän kokee sydämensä, sillä hänelle on tehty sydänleikkaus ja pallolaajennus, mutta nyt ”rytmit ovat kohdallaan”.
“Luopuminen, se että pitää osata luopua tavaroista ja asioista on tärkeintä.”

Toini kuvailee laajasti asioita, joista Parkinsonin edetessä on vähin erin luovuttava. Hän on sävy-sävyyn-ihminen, on tykännyt pukeutua kauniisti ja vaihdella korvakoruja. Nyt on valittava vaatteet, jotka on helppo pukea, ja sormet eivät taivu kiinnittämään kaikkia koruja. Kaatumisuhkan vuoksi siroja mataliakaan korkoja ei kengissä saa olla.

“ Naisellisuudesta pitää luopua ja menoja vähentää. Ennen tykkäsin kulkea yksin, nyt jos ei ole seuralaista, niin en halua yksin enää lähteä. Kun kädestäkin jo putoaa esineet, tulee rajoituksia tekemisiin. Ruokailu on hidasta. Ja sen olen huomannut, että en ole enää niin seurallinen, en enää välitä niin paljon ihmisistä ympärillä kuin ennen.”

Lukeminen on ollut mieleinen harrastus, mutta näön ja hahmotusvaikeuksien takia Toini on siirtynyt kuuntelemaan Näkövammaisten kirjaston äänikirjoja.

Varautuminen tulevaan

“On minulla tuolla laatikossa hoitotestamentti ja pojalle sanoin näistä tavaroista, mitä kenellekin haluan antaa niin, että sen saaja arvostaisi. Voi sen paperillekin laittaa, olen jo tyttärelle sanonut, että kirjoitetaan testamentti.”
“Sukuhauta meillä on Tuusulassa, mutta tytär tietää, että minut saa pottaa ja ripotella pitäjän hautausmaahan. Nimilaatta sitten sinne Pyhän Laurin hautausmaalle.”

Välit lapsiin ovat kunnossa. Tytär ja tyttärentytär asuvat lähellä ja auttavat tarvittaessa, esimerkiksi raskaimmissa siivoustöissä. Kauempana asuvan pojan kanssa Toini juttelee puhelimessa. “Ei minulla mitään sovinnontekoja ole tarpeen kenenkään muun eikä itseni kanssa. Olen aina tullut toimeen ihmisen kanssa hyvin.”

Toinin koti on Vanhusten Kotiapusäätiön talossa, jossa asukkaat tervehtivät Toinia ja hän vaihtaa sanasen jokaisen kanssa. Eläkkeelle jäätyä häntä oli pyydetty vetämään talon vanhuksille ja afasiaa sairastaville päivätoimintaa. Vapaaehtoistyötä tehtyään ja Parkinson-diagnoosin saatuaan hänestä oli luontevaa hakeutua asumaan tuttuun taloon. Sekin oli varautumista tulevaan:
“Olen ikionnellinen, että tulin tänne. Pieni tämä yksiö on, mutta tehtiin minun mieleiseni remontti, josta maksoin osan. Viihdyn erinomaisesti, ja mikä tässä on ollessa, jos järki pysyy. Jos halvaantuu ja puhekyky menee, niin ei olisi kaksista. Pitää sitten miettiä jotakin muuta.”

Kuolemanpelosta

“En minä ole koskaan huomannut, että kuolemaa olisin pelännyt, mutta toivon, että kunpa menisi äkkiä niin, ettei jäisi halvaantuneena kitumaan. Että sitten, kun Parkinsonissa lääkitys lopetetaan, niin pääsisi nopeasti pois.”

Kuolemanpelkoahan pidetään inhimillisenä ja osana itsesuojeluvaistoa. Siihen voi sekoittua surua siitä, että jotakin jää elämättä ja kokematta, ehkä myös kontrollin menettämisen pelkoa. “En minä tähän kotiin haluaisi kuolla, jollei sitten käy niin että vain nukkuu pois. Mieluummin menisin jonnekin muualle, Toini sanoo ja perustelee: Aviomies oli raskas ja vaikea hoidettava kotona oman päivätyön ohessa. Samaa kohtaloa hän ei kenellekään läheiselleen toivo.”

Keskustelemme myös nyt esille nostetuista vanhusten itsemurhista, talossakin on ollut melko tuore tapaus, ja Toini sanoo kavahtavansa vieläkin tekijän kuolinpaikkaa. Hän sanoo ykskantaan, ettei itse tekisi, mutta ymmärtää, jos joku vakavasti sairas valitsee sen vaihtoehdon. Aktiivisesta eutanasiasta hän sanoo, että siitä pitäisi sopia etukäteen, mutta että turhaa on keinotekoisesti pitää ihmistä hengissä.

“En minä oikein usko siihen tuonpuoleiseen, että jos se olisi niin kai se jotenkin pitäisi jo täällä näkyä. Minulle ennustaja sanoi aikoinaan, että olen ollut entisessä elämässä prinsessa tai jokin ylempiarvoinen. Kyllä se minulle sopisi, se prinsessana olo, hän hymyilee.”

Elämänuskosta

“Minulla on tuo lahjaksi saatu enkeli, sanon aina että tuo enkeli minut siunaa. Olen onnellinen siinä, että olen ollut aina semmoinen avoin, äiti sanoi aikoinaan että liiankin lörppö. Uskallan pyytää apua, näytän Parkinson-lappua kaupan myyjille ja sanon, että sen takia liikun näin hitaasti.

Toini Laakso on siro, kaunispiirteinen 79-vuotias nainen. Vakavasta aiheestamme huolimatta hän ei salaa elämänhaluaan ja huumorintajuaan ja kertoo, että erityisesti naapurinsa Ailan kanssa heillä on paljon yhteisiä ilonaiheita. Lopuksi hän sanoo ilkikurisesti:
“Ei, en minä vielä aio kuolla. Minä en ole täyttänyt vielä 80 vuotta. Olen aina sanonut, että sitten, kun 80 täytän, niin sitten joutaa kuolla pois.”

TUULA LAUKKANEN

Liitetiedosto: 

luopumaan opetteleminen.pdf