Näkökulmia kuntoutukseen: mitä kuntoutus on? - 1/03

Kun tarkastelee kuntoutuksen määritelmiä ja siihen liittyviä lakeja Suomessa eri vuosikymmeninä, huomaa että kuntoutus on käsitteenä koko ajan laajentunut. Kuntoutuksen piiriin on tullut uusia palveluja ja kuntoutujaryhmiä. Yhteiskunnan tilanne eri aikakausina on vaikuttanut kuntoutuksen kehittymiseen hyvin paljon luoden uusia tarpeita ja haasteita kuntoutustoiminnalle.

Kuntoutuksen historiaa

Suomessa käsitteet kuntoutus ja kuntouttaminen ovat tulleet yleisempään käyttöön noin 1900-luvun puolivälissä. Talvi- ja jatkosodan jälkeen syntyi tarve huolehtia sodassa vammautuneiden selviytymisestä ja saada sodassa tapaturmassa vammautuneita henkilöitä takaisin työelämään. Vuonna 1947 säädettiin Suomen ensimmäinen kuntoutuslaki eli invalidihuoltolaki. Tuon lain puitteissa kuntoutus oli pitkälti luonteeltaan sairauden jälkihoitoa ja menetetyn toiminta- ja työkyvyn palauttamista sellaiseksi, että työhön paluu mahdollistui. Kuntoutukseen saattoi sisältyä myös pohja- tai ammattikoulutusta.

Invalidihuoltolain mukaiset palvelut oli aluksi suunnattu ainoastaan pysyvästi vammautuneille. Lakia uusittiin seuraavina vuosikymmeninä monta kertaa ja lain piiriin tuli uusia asiakasryhmiä ja palvelukokonaisuuksia. Esimerkiksi aikana, jolloin työvoimasta oli pulaa, kuntoutustarve huomioitiin myös pitkäaikaissairauksia sairastavilla. Sydän- ja verisuonisairauksia tai tuki- ja liikuntaelinsairauksia sairastaville tarjottiin erilaisia ennaltaehkäiseviä toimenpiteitä, jotta he pystyisivät jatkamaan työelämässä.

Kuntoutuksen pariin tuli mukaan vähitellen myös uusia järjestäjätahoja kun invalidihuollon palvelut siirrettiin vähitellen osaksi yhteiskunnan muita palveluja. Vuonna 1956 säädetty kansaneläkelaki sisälsi kuntoutussäädöksiä ja vähitellen kuntoutusetuuksia tuli mukaan myös mm. työhallintoon sekä tapaturma-, liikenne- ja sairausvakuutusjärjestelmiin.

Vuonna 1972 säädetty kansanterveyslaki velvoitti terveydenhuollon järjestämään lääkinnällistä kuntoutusta. Terveydenhuollon lääkinnällistä kuntoutusvastuuta täsmennettiin vuonna 1991 asetuksella lääkinnällisestä kuntoutuksesta. Tämä asetus velvoittaa kuntia järjestämään lääkinnällisen kuntoutuksen palvelut lukuun ottamatta vaikeavammaisten lääkinnällistä kuntoutusta. Lääkinnällisen kuntoutuksen palveluja ovat mm. toimintakyvyn ja kuntoutusmahdollisuuksien tutkimus, apuvälinepalvelut, sopeutumisvalmennus, kuntoutusohjaus sekä terapia- ja kuntoutusjaksot.

Kuntouttamisesta kuntoutumiseen

Suomessa kuntoutuspalvelujen muuttuessa myös kuntoutustoiminnan arvot ovat muuttuneet. Tämä näkyy mm. käsityksessä kuntoutuksen kohteesta, kuntoutujasta ja hänen asemastaan. Kuntoutuksessa huomattiin varsin nopeasti, että kuntoutujan oma panos ja aktiivisuus on lopputuloksen kannalta olennainen asia. Kuntoutus ei voi olla vain kuntoutujaan kohdistuvia ammattihenkilöiden suorittamia toimenpiteitä eli kuntouttamista. Tänä päivänä kuntoutujan yksilölliset toiveet, tilanne ja oma aktiivisuus ovat kuntoutustoiminnan lähtökohta. Puhutaankinkuntoutumisesta, jossa kuntoutustyöntekijä toimii kuntoutujan tukena, ohjaa ja opastaa häntä hänen pyrkimyksissään.

Kuntoutuksessa oli pitkään vallalla hyvin lääketieteellinen näkemys ja kuntoutus liitettiin vain tiettyjen sairaus- ja vammaryhmien hoitoon. Vuosien kuluessa tuo käsitys on muuttunut ja nykyään kuntoutusta voidaan hyödyntää myös niiden henkilöiden kohdalla, joilla kyky selviytyä arkielämän tilanteista on heikentynyt ilman diagnosoitua sairautta tai vammaa. Nykypäivänä kuntoutujana voi olla myös esimerkiksi työssä uupunut työntekijä tai työtön syrjäytymisvaarassa oleva nuori.

Kuntoutujien tarpeet voivat myös olla hyvin moninaiset. Kuntoutuksen tavoitteiden lähtökohtana tulisi olla kuntoutujan voimavarat ja kokonaisarvio hänen tilanteestaan. Kokonais-arviossa tulisi huomioida henkilön psyykkiset, sosiaaliset ja fyysiset voimavarat. Tämän vuoksi kuntoutuksessa on tärkeää myös kuntoutustyöntekijöiden, esimerkiksi fysio-, toiminta- ja puheterapeutin ja sosiaalityöntekijän, välisen yhteistyön sujuvuus. On myös todettu, että kuntoutuksella on eniten vaikutusta henkilön arkielämään, mikäli se aloitetaan riittävän varhain, ennen kuin varsinaisia ongelmia ilmenee.

Kuntoutukseen on tullut myös paljon uusia toimintamuotoja kun koko ajan on voimistunut käsitys, että yksilön kykyyn toimia vaikuttavat myös hänen fyysinen ja sosiaalinen ympäristönsä. Käytännössä tämä tarkoittaa että kuntoutustoimenpiteissä huomioidaan aina myös esimerkiksi kuntoutujan lähiympäristön edellytykset, esimerkiksi omaisten voimavarat, asuinpaikka tai harrastusmahdollisuudet. Nykyään esimerkiksi työ-kyvyn tukemisessa olennainen osa kuntoutustoimenpiteistä voidaankin tarpeen mukaan suunnata esimerkiksi kuntoutujan työyhteisöön ja työympäristöön. Myös ikäihmisten kuntoutuksessa on todettu tärkeäksi, että harjoittelu tapahtuu kuntoutujan kotona tai ympäristössä, jossa henkilö yleensäkin asioi. Näin kuntoutuksessa harjoitetut uudet toimintamuodot on helpompi soveltaa käytäntöön.

Kuntoutuksen haasteita 2000-luvulle

Edellä mainitut kuntoutuksen näkökulmat ovat sellaisenaan haaste nykyisille kuntoutuspalveluille. Kuntoutusta järjestävien tahojen välinen yhteistyö tai tiedonkulku eri ammattihenkilöiden välillä ei aina ole ongelmatonta. Haastavaa on myös voida tarjota kuntoutujalle kuntoutusta oikea-aikaisesti eli silloin kun tarvetta selkeästi on ja mielellään vähän aikaisemminkin.

Suomalainen kuntoutusjärjestelmä on aina ollut julkisten ja yksityisten palvelujen sekajärjestelmä. Palvelun maksava ja toteuttava taho ovat usein eri järjestelmistä. Järjestelmä on monimutkainen ja ongelmana esimerkiksi pitkäaikaissairaalla voi olla tiedon saaminen palveluista silloin kun tietoa tarvitsisi. Neuvonta ja ohjauspalveluille olisi siis kysyntää.

Kun kuntoutus koostuu yksittäisistä palveluista, se voi tuntua hyvin hajanaiselta ja kuntoutujan on vaikea havaita siinä selkeää jatkuvuutta. Kuntoutus parhaimmillaan on suunnitelmallista toimintaa, joka perustuu työntekijöiden ja kuntoutujan väliseen suunnitelmaan. Onneksi tänä päivänä, tosin vielä melko vähän, kuntoutussuunnitelmia on laadittu myös muille kuin Kelan määritelmän mukaan vaikeavammaisille henkilöille.

TANJA VIRTANEN

projektivastaava

Kuntoutusmallin kehittäminen

Parkinsonin taudin eri vaiheissa -projekti 2001-2004

tanja.virtanen@parkinson.fi

0400 856 003 /(02) 2740 416

Liitetiedosto: 

Mita_kuntoutus_on.pdf