Oikeusturva - 1/03

Parkinson-postia 1/03

Varatuomari Helena Ylikylä-Leiva vastaa Parkinson-liiton jäsenistön sairastamiseen liittyviin oikeudellisiin kysymyksiin.

Parkinsonpotilaan omainen kysyy:

Kuka Suomessa määrittelee potilaan sairaalassa saaman minimihoidon tason? Voidaanko vaikeahoitoista Parkinsonin tautia sairastavan lääkitysaikataulut määritellä pelkästään sairaalan hoitohenkilökunnan määrän ja sairaalan normaalien lääkitysaikataulujen perusteella?

Parkinsonin tautia 80-luvun lopulta lähtien sairastanut isäni kuoli viime kesänä 77-vuotiaana keuhkokuumetta seuranneisiin komplikaatioihin. Säännöllinen levodopa-lääkitys oli isäni toimintakykyisyyden, niin liikkumisen, puhumisen kuin syömisenkin kannalta välttämätöntä. Kun isäni joutui sairaalan vuodeosastolle hänen kuntonsa heikkeni nopeasti ja paino laski 60 kilosta alle 50 kiloon.

Syyksi isäni kunnon huononemiseen paljastui riittämätön lääkitys ja osittain siitä seurannut ravinnonsaannin heikentyminen: kun isäni ei saanut lääkettään aikataulun mukaisesti, hän ei myöskään pystynyt nielemään riittävän nopeasti hänelle annettua ravintoa. Hoitajilla taas ei ollut aikaa isäni syöttämiseen tai siitä huolehtimiseen, että hän olisi saanut lääkkeensä hänelle suunnitellun yksilöllisen aikataulun mukaisesti.

Puhuin asiasta hoitajille, osaston lääkärille ja lopuksi ylilääkärille. Minulle sanottiin, että terveyskeskuksen vähäisten resurssien takia, ei isääni ollut mahdollisuutta hoitaa paremmin: hoitajilla ei ollut aikaa antaa isälleni lääkkeitä kuin normaalilla lääkkeiden jakokierroksella eli klo 19 aikaan illalla. Toimintakykynsä säilyttääkseen isäni olisi pitänyt saada Parkinson-lääkkeensä vielä myöhään illallakin. Seuraavan lääkkeen isäni sai vasta seuraavana aamuna. Myöskään syöttämiseen ei hoitajilla ollut riittävästi aikaa.

Sairaalahoidon laatu ja minimitaso

Hoidon laatu ja riittävyys ovat vaikeasti määriteltäviä asioita, eikä lainsäädäntömmekään sisällä sellaista yksiselitteistä määritelmää, jonka avulla hoidon laatua voitaisiin helposti mitata ja kontrolloida. Potilaslaissa (laki potilaan asemasta ja oikeuksista, 785/92) asiaa kuitenkin sivutaan. Potilaslain 3 §:n mukaan jokaisella Suomessa pysyvästi asuvalla henkilöllä on oikeus hänen terveydentilansa edellyttämään terveyden- ja sairaanhoitoon. 3 §:n toisessa momentissa todetaan, että potilaalla on oikeus laadultaan hyvään terveyden- ja sairaanhoitoon. Edelleen lainkohdassa todetaan, että potilaan hoito on järjestettävä ja häntä on kohdeltava siten, ettei hänen ihmisarvoaan loukata sekä että hänen vakaumustaan ja yksityisyyttään kunnioitetaan.

Potilaslain mukaan jokaisella potilaalla on siis oikeus laadultaan hyvään terveyden- ja sairaanhoitoon. Tällä tavoin määriteltynä oikeus jää kuitenkin vielä melko avoimeksi ja tulkinnanvaraiseksi. Tulkinta-apua onkin viime kädessä haettava jopa perusoikeuksista ja Suomea velvoittavista kansainvälisistä ihmisoikeussopimuksista.

Käytännön tasolla tärkein tulkinta-apu hyvän hoidon määrittelemiseksi on saatavissa terveydenhuollon ammattihenkilöiden ammattieettisistä velvollisuuksista. Nämä velvollisuudet on yksilöity terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetun lain (559/94) 15 §:ssä. Lainkohdan mukaan terveydenhuollon ammattihenkilön toiminnan päämääränä on terveyden ylläpitäminen ja edistäminen, sairauksien ehkäiseminen sekä sairaiden parantaminen ja heidän kärsimystensä lievittäminen. Terveydenhuollon ammattihenkilön on sovellettava yleisesti hyväksyttyjä ja kokemusperäisiä, perusteltuja menettelytapoja aina ajan tasalla olevan koulutuksensa mukaisesti. Hoitotoiminnassa terveydenhuollon ammattihenkilön tulee tasapuolisesti ottaa huomioon siitä potilaalle koituva hyöty ja mahdolliset haitat.

Terveyden- ja sairaanhoidon hyvä laatu1 on siis väistämättä aina sidoksissa terveydenhuollon ammattihenkilöiden ammatillisen pätevyyden ja ammattietiikan tasoon.

Tosin hoidon laatu ja riittävyys voi olla riippuvainen myös käytettävissä olevista taloudellisista resursseista. Kiistatonta onkin, että potilaan oikeus laadultaan hyvään hoitoon ei tarkoita ehdotonta oikeutta vaatia jotakin yksittäistä hoitotoimenpidettä suoritettavaksi, vaan kyse on yleisemmän tasoisesta oikeudesta saada terveydentilansa edellyttämää hoitoa.

Yllä olevasta esimerkkitapauksesta voisi edellä mainituin perustein todeta, että sairaanhoidon laatua ei tietenkään voida silloin pitää hyvänä, jos potilaan toimintakyky sairaalahoidossa heikkenee huomattavasti kotihoitoon verrattuna ja jos voidaan osoittaa, että heikkeneminen aiheutuu mm. sairaalan vastuulla olevan lääkityksen virheellisestä ajoituksesta. Potilaan laillinen oikeus laadultaan hyvään sairaanhoitoon ei toteudu, mikäli hänen lääkityksensä aikataulutetaan jonkin muun seikan kuin hänen todellisen, perustellun tarpeensa mukaan.

Toinen kysymys onkin sitten se, kuka tai mikä taho on vastuussa siitä, että potilaan oikeudet eivät toteudu. Tapauskohtaisesti jää arvioitavaksi, olisiko esimerkkitapauksen kaltaisessa tilanteessa kyse jopa potilasvahinkona korvattavasta hoidon laiminlyönnistä. Tällainen tilanne voi olla kyseessä, mikäli on osoitettavissa, että kokenut terveydenhuollon ammattihenkilö olisi hoitanut potilasta toisin ja siten todennäköisesti välttänyt vahingon. Toisessa ääripäässä tilanne arvioitaisiin siten, että potilaan hoito on ollut riittävää ja asiallista niihin taloudellisiin voimavaroihin nähden, jotka tuolloin ovat olleet terveydenhuollon käytettävissä. Terveyden- ja sairaanhoidon laatutasohan on väistämättä jossain määrin sidottu myös yhteiskunnassa yleisemmin tehtäviin arvovalintoihin ja taloudelliseen tilanteeseen.

Toisin sanoen ei ole aivan yksiselitteisesti vastattavissa siihen, kuka määrittelee potilaan sairaalassa saaman minimihoidon tason. Potilasta hoitavat terveydenhuollon ammattihenkilöt vastaavat siitä, että potilaan hoito täyttää ne kriteerit, jotka seuraavat ammatillisen pätevyyden ja ammattieettisyyden vaatimuksista. Muut tahot puolestaan päättävät niistä taloudellisista resursseista, jotka kulloinkin osoitetaan käytettäväksi terveyden- ja sairaanhoitoon. Nämä muut tahot, lähinnä siis valtio, sairaanhoitopiirit ja kunnat, ovatkin varsin merkittävässä asemassa sen määrittelijöinä, minkä tasoista hoitoa potilas vähintään voi odottaa saavansa.

1 Sairaanhoidon laadulla tarkoitetaan tässä lähinnä hoidon tuloksellisuutta. Sairaanhoidon laadusta puhuttaessa voidaan tarkoittaa myös esimerkiksi sitä tapaa, millä potilaita kohdellaan, tai koko sairaanhoidon järjestelmän tehokkuutta, mutta niistä ei nyt tässä kirjoituksessa varsinaisesti ole kyse.

Parkinsonpotilas kysyy:Voiko parkinsonlääkkeiden käyttö johtaa rattijuopumussyytteeseen?

Rikoslain rattijuopumusta koskevia säännöksiä on muutettu. 1.2.2003 alkaen rattijuopumuksen tunnusmerkistön täyttymiseen on riittänyt, että ajajan veressä on ajon aikana tai heti sen jälkeen huumausainetta tai sellaisen aineenvaihduntatuotetta. Enää ei siis rangaistavuus edellytä, että syyttäjä kykenee osoittamaan kuskin ajokyvyn tämän johdosta heikentyneen. Lakimuutos voisikin siis aiheuttaa huomattavia ongelmia monille laillisten lääkkeiden käyttäjille, ellei lakiin olisi sisällytetty tätä tilannetta koskevaa poikkeussäännöstä. Rikoslain 23 luvun 3 §:n mukaan silloin ei ole kyse rangaistavasta rattijuopumuksesta, jos kuljettajan verestä löytynyt huumausaine tai sen aineenvaihduntatuote on peräisin lääkevalmisteesta, jota kuljettajalla on ollut oikeus käyttää. Kuljettajan tulee siis tarvittaessa pystyä osoittamaan esimerkiksi lääkemääräyksellä tai muulla selvityksellä, mitä lääkettä on käyttänyt ja minkä vuoksi.

On kuitenkin syytä huomata, että sallitun lääkeaineen oikeutettukin käyttö voi johtaa rattijuopumustuomioon, mikäli kuskin ajokyky tosiasiallisesti on lääkkeen takia heikentynyt. - Eli voimakkaiden lääkkeiden käyttäjillä tilanne on entisellään: ajaa saa lääkehoidon aikanakin, kunhan kyky “moottorikäyttöisen ajoneuvon kuljettamisen vaatimiin suorituksiin ei ole heikentynyt”.

HELENA YLIKYLÄ-LEIVA

varatuomari

Liitetiedosto: 

Oikeusturva103.pdf