Parkinson vei ruokahaluni - nykyään syön pysyäkseni hengissä - 1/98
01.01.1998
Parkinson-postia 1/98
Ennen nuorempana, kun vielä olin itsestäni määräävä ihminen, oli mukava kutsua ruokavieraita: laittaa pöytään paistit ja salaatit ja istua yhdessä nautiskelemaan. Tai, jos sille päälle sattui, kerätä ystävänsä ”lihapatojen äärelle”: kypsennellä pieniä herkkupaloja, enimmäkseen lihaa, etelältä tuoksuvassa öljyssä, ja sitten maustella niistä makuhermojaan kutkuttavia suupaloja. Raaka liha ei hirvittänyt: eksoottisia mausteita ja kastikkeita kokeilimme ennakkoluulottomasti.
No, kyllä siinä tietysti muutakin tehtiin kuin syöpöteltiin, mutta ruuasta nauttiminen oli luvallista ja viinitilkka nostatti tunnelmaa. Sitä oikein odotti näitä herkutteluhetkiä; odotti ja suunnitteli, mitä uutta pöytään keksisi - herkutteli jo pelkillä suunnitelmilla.
Viiteentoista vuoteen en ole enää ruokakutsuja järjestänyt. En enää nauti syömisestä. Jokainen ruokalaji maistuu vanhalta kalossilta.
Viiteentoista vuoteen en ole enää ruokakutsuja järjestänyt. Jos ystävät osuvat meille ruoka-aikaan, tarjoan heille keittiön pöydästä samaa vihanneskeittoa kuin perheellenikin. Suhtautumiseni ruokaan on muuttunut: en enää nauti syömisestä. Jokainen ruokalaji maistuu vanhalta kalossilta, ja lihaa inhoan. Sen tuoksukin tekee pahaa - tekisi mieli mennä nurkan taakse oksentamaan.
Syön minimaalisen vähän. Tarkkailen syömistäni. Mutta en laihduttaakseni, vaan pysyäkseni hengissä.
Syön minimaalisen vähän; joskus itsekin ihmettelen, miten vähällä sitä pysyy hengissä.
Entiset työtoverini olivat kuulemma määritelleet laihtumiseni anoreksiaksi, mutta minulle he vain ihastelivat solakoitumistani.
Bulimiaa vai anoreksiaa? Luulisin, että vain kotoista parkinsonia fyysisine ja psyykkisine oireineen.
No, onhan se mukavaa, kun voi lainata tyttärensä farkkuja, mutta jatkuva väsymys ja pahoinvointi pakottavat tutkimaan, miksi ruoka ei enää maistu. Bulimiaa vai anoreksiaa? Luulisin, että vain kotoista parkinsonia fyysisine ja psyykkisine oireineen. Mutta tämä totuus selveni minulle vasta, kun monen lääkärissäkäynnin jälkeen tutkin taudin kulun ja lääkkeiden vaikutusten lääketieteellisiä kuvauksia.
Huomaan, että epäilet puheitani; luulet tietäväsi, miksi näytän kelkannarulta: tarkkailen syömistäni. Niin tarkkailenkin. Mutta en laihduttaakseni, vaan pysyäkseni hengissä.
Kaikki alkoi siitä kuuluisasta Parkinson-kesästä vuonna 1993. Kävelin mökiltä vanhaan kotiini, niin kuin aina, kolmekin kertaa päivässä. Matkaa oli vaivaiset puoli kilometriä, mutta aina piti ison ladon rappusilla levätä. Kun pääsin pihaan, oli kiireesti katseltava istuinta alleen. Hetkessä ilmestyi käteeni kahvikuppi tai mehulasi; ruokaakin tarjottiin mennen tullen.
Olin kolmessa kuukaudessa laihtunut kymmenen kiloa. Keskussairaalan neurologi oli kiinnostunut vain vuosia sitten todetusta parkinsonismista.
Loppukesästä sisko otti puhutteluun: ”Miten sinä nuin laihut? Mäne hyvä ihminen leäkäriin, ei tuossa kunnossa kannata töihin yritteäkään…” Astuin vaakaan: olin kolmessa kuukaudessa laihtunut kymmenen kiloa!
Elokuussa oli todella turvauduttava lääkärin apuun. Valitin laihtumista ja väsymistä, mutta keskussairaalan neurologi oli kiinnostunut vain jo vuosia sitten todetusta parkinsonismista.
Vuosia myöhemmin sain lukea sairaskertomuksestani: ”Viisikymppinen, edelleen niukasti ylipainoinen Parkinsonin tautia sairastava lehtori valittelee väsymystä, ruokahaluttomuutta ja laihtumista. Sairaslomalle 1.8.-15.8.93. Sitten uudelleen vastaanotolle…” 166-senttinen tomujamani painoi silloin 55 kiloa.
Tuohtuneena tilasin ajan ihan tavalliselle yleislääkärille, naiselle. Ajattelin, että ainakin se kuuntelisi, ja ottaisi edes verikokeet. Niin kävikin.
Vaivaiset 800 cal. Jo joutui terapeuttikin ihmettelemään, millä oikein elin. No, en muuta jaksanutkaan kuin maata ja ajatella...
Ruokailutottumuksiani kartoitettiin tarkasti; veriarvot tutkittiin ja pahoinvointiin suhtauduttiin asiallisesti.
Kokeiden jälkeen passitus sisätautien erikoislääkärille, joka totesi mahaportin sulkijalihaksen kroonisen tulehduksen. Määräsi lääkkeet ja passitti ravintoterapeutille.
Jouduin pitämään kaksi viikkoa kirjaa jokaisesta nauttimastani suupalasta, mutta ei siinä paljon pitämistä ollut: sain alas vain vettä ja leipää; pari lusikallista puuroa, desin verran keittoa päivässä. Kalorimääräksi ravintoterapeutti laski vaivaiset 800 cal.
Jo joutui terapeuttikin ihmettelemään, millä oikein elin. No, en muuta jaksanutkaan kuin maata ja ajatella.
Elvyttäminen aloitettiin rauta- ja ruokahalulääkityksellä sekä lisäämällä hedelmänektareita ruokavalioon.
Leikkauspotilaille tarkoitettuja ravintoliuoksia en pystynyt nauttimaan: ne vain lisäsivät oksentelua.
Ystävät ja läheiset tekivät osansa henkiinherättämisessäni: sisko-Kaija keitti ohrajauhovelliä, Kaisa ja Ville ilmestyivät konjakkipulloineen munatotin tekoon; isäntä kantoi tuoretta leipää ja ”rapuherkkuja” ja kehotteli ulkoilmaa haistelemaan.
Parin viikon välein kävin kontrollissa ja saamassa ravintoterapeutin ja lääkärin hoito-ohjeita. Pidin vaivojani mahaportin tulehduksen aiheuttamina, ja uskoin niiden tulehduksen parannuttua loppuvan.
Niin kävikin: parin kuukauden jälkeen sain terapeutin laskelmien mukaan ruokaa alas tuhannen kalorin edestä päivässä. Olo tuntui kohenevan niin paljon, että kävelylenkkikin tuli päiväohjelmaan.
Ja kun vielä päästiin kuukausi eteenpäin, olin jo 5 kiloa painavampi; silloin Kuntun Liisa astui elämääni ja houkutteli minut kerhoon. Kävin siellä ensi kerran joulukuun alussa, syömähäiriöistäni parantuneena - niin itse uskoin.
Mutta syöminen on minulle edelleenkin ongelma. Vaikka lusikka vielä pysyy kädessä, ruokaa kuluu vähän. Joskus tulee täysi olo muutaman lusikallisen jälkeen: silloin on vain lopetettava syöminen, muuten uhkaa oksennusreaktio. Liha ei vieläkään maistu, mutta voin sitä kyllä perheelleni valmistaa, mutta ruokahalut se käryyttäminen vie.
Syön kalaa ja vihanneksia, mustaa leipää ja maitotaloustuotteita - kermaa ja voitakin - sekä hedelmiä.
Koetan kuunnella itseäni: syön, mitä mieli tekee.
Hankaluuteni on edelleen määrä: syön vähän, useimmiten raihnainen ruumis kaipaa polttoaineekseen vain ruisleipää ja maitoa. Ja joskus tietysti suklaata. Yölläkin.
Tohtorini ehdotuksesta olen ottanut ruokalistalleni myös ravintolisiä. Humpuukia ja kallista! Väittää joku. Saattavat olla. Mutta minua ne ruuan lisänä nautittuna selvästi virkistävät.
Tohtorini ehdotuksesta olen ottanut ruokalistalleni myös ravintolisiä: luonnon omista raaka-aineista valmistettuja kapseleita ja puristeita; niillä piristän itseäni paremmin kuin ennen kahvinjuonnilla. Tohtorini mukaan syön niin vähän ja yksipuolisesti, että saatan hyötyä tällaisista ravintolisistä. Luonnontuotteina ne imeytyvät kemiallisia valmisteita paremmin, mutta pitoisuuksiltaan ne ovat apteekkivalmisteita heikompia.
Humpuukia ja kallista! Väittää joku. Saattavat olla. Mutta minua ne ruuan lisänä nautittuna selvästi virkistävät.
Parkinsonin tautia käsittelevistä kirjoista olen ollut löytävinäni varmennuksen tämän kuihtumiskauteni vaivojen syihin: ne ovat herra P:n juuri minulle lähettämiä erityislahjoja. Luulen, että en niistä eroon pääse.
Minun, ja läheisteni, on vain opittava ne sietämään.
HELENA LAIHO
Liitetiedosto:
