Parkinsonin taudin diagnosointi yhtenäistä Suomen neurologisissa yksiköissä - 00

PARKINSON-POSTIA 2000

Lääkärin kokemus ja tieto parhaita työkaluja

Valtaosa parkinsonpotilaista hakeutuu sairautta epäillessään ensin terveyskeskus- tai työterveyslääkärin vastaanotolle. Yleensä aluksi hoidetaan yksittäistä fyysistä tai psyykkistä vaivaa kuten jäykkää olkapäätä, lihas- tai nivelkipua, väsymystä, unettomuutta tai epämääräistä pahaa oloa. Vaivojen lisääntyessä ja etenkin, jos mukaan tulee muita Parkinsonin taudille tyypillisiä oireita, yleislääkäri lähettää potilaan neurologille mainiten lähetteessä , että kyseessä on Parkinsonin tautiepäily eli Morbus Parkinson susp. Jos taudin ensioireena on vapina, potilas osaa usein, joko omatoimisesti tai muiden kehotuksesta, hakeutua suoraan neurologin vastaanotolle.

DIAGNOOSI

Kun potilas on lähetetty erikoislääkärille, edetään Parkinsonin taudin epäilystä diagnoosiin seuraavasti:

1. Esitiedot otetaan aina.

2. Kliininen tutkimus tehdään aina.

3. Tietyt laboratoriotutkimukset tehdään aina.

4. Pään viipalekuvaus tehdään aina.

5. Pään magneettikuvaus tehdään erityistapauksissa.

6. SPECT (Single Photon Emission Computer Tomography) tehdään erityistapauksissa.

7. Muu lääkitys lopetetaan erityistapauksissa.

8. Parkinson-lääkityksen tehoa seurataan tiiviisti.

1. Esitiedot

Tavanomaisten tietojen lisäksi kysytään, onko suvussa esiintynyt Parkinsonin tautia. On olemassa viitteitä siitä, että tauti olisi jossain määrin perinnöllistä, mutta perinnöllisyyden ja ympäristötekijöiden keskinäistä suhdetta ei ole toistaiseksi tieteellisesti pystytty selvittämään. Usein tiedustellaan myös, onko hajuaisti heikentynyt, sillä noin 40 prosentilla parkinsonpotilaista hajuaisti on heikko tai puuttuu täysin.

2. Kliininen tutkimus

Erityistä huomiota kiinnitetään potilaan asentoon ja liikkumiseen. Kävely etukumarassa painopiste varpailla, lyhyet askeleet, käsien niin sanottujen myötäliikkeitten vähyys tai puuttuminen sekä liikkeellelähdön ja kääntymisen vaikeus antavat vahvoja viitteitä Parkinsonin taudista. Lisätukea saadaan tutkimalla nivelten liikkuvuutta. Jos esimerkiksi kyynär-, ranne-, nilkka- ja polvinivelet ovat jähmeät ja liikkeissä tuntuu ratasmaista nykimistä, diagnoosi hahmottuu jo melko selväksi.

Monille Parkinson potilaille tyypillisiä ulkoisen olemuksen merkkejä ovat lisäksi ilmeettömät kasvot sekä hiljainen, yksitoikkoinen ja epäselvä puhe. Keskimääräistä alhaisempi verenpaine antaa myös lisäaihetta Parkinsonin taudin epäilyyn.

Jos kyseessä on sisäsyntyinen eli idiopaattinen Parkinsonin tauti, kokeneen neurologin osumatarkkuus pelkästään esitietojen ja kliinisen tutkimuksen pohjalta on yli 90 prosenttia.

Koska on olemassa tauteja, joiden oireet muistuttavat idiopaattista Parkinsonin tautia, niiden mahdollisuus täytyy sulkea pois, ennen kuin diagnoosi on täysin varma. On otettava huomioon myös, että potilas voi Parkinsonin taudin ohella sairastaa jotain muuta, oireiltaan samankaltaista tautia, joka sekin pitää hoitaa.

3. Laboratoriotutkimukset

Ei ole olemassa laboratoriotestiä, joka yksiselitteisesti kertoisi, onko potilaalla Parkinsonin tauti, vai ei.

Tietyt verikokeet kuuluvat silti erikoislääkärin teettämiin tutkimuksiin aina, kun kyseistä tautia epäillään. Näytteestä määritetään mm. verenkuva eli VK, joka ilmoittaa puna- ja valkosolujen määrän tilavuusyksikköä kohden eli B-Eryt ja B-Leuk ja hemoglobiinipitoisuuden eli B-HB. Selvitetään maksan toiminta määrittämällä S-ALAT ja S-ASAT. Kilpirauhasen toiminta selviää, kun mitataan kilpirauhashormonin pitoisuus eli T4 tai T4v(A). Viitteitä mahdollisista infektioista ja tulehduksista saadaan, kun määritetään tumavasta-aineet, C-reaktiivinen proteiini eli CRP ja lasko eli La. Kohonnut veren sokeripitoisuus eli S-gluc kielii diabeteksen mahdollisuudesta.

4. Pään tietokonetomografia eli viipalekuvaus

Pään tietokonetomografia eli viipalekuvaus liittyy erikoislääkärin tekemään Parkinsonin taudin diagnoisointiin käytännöllisesti katsoen aina. Sen avulla voidaan todeta mm. aivovammat, -kasvaimet ja -verenvuodot. Näiden puuttuminen röntgenkuvista vahvistaa Parkinsonin taudin epäilyä.

5. Pään magneettikuvat

Pään magneettikuvista voidaan lukea samoja asioita kuin viipalekuvistakin. Magneettikuvaus on näistä kahdesta menetelmästä herkempi, mutta kalliimpi ja potilaalle hankalampi, sillä hän joutuu kuvaustilanteessa makaamaan pitkän aikaa umpinaisessa tilassa liikkumatta.

6.Beta-CIT-SPECT

Karkeasti yksinkertaistettuna Parkinsonin taudiksi sanotaan tilaa, jossa tietyt aivojen ns. substantia nigrasta tyvitumakkeisiin kulkevat, dopamiinia tuottavat solut tuhoutuvat. Nämä solut muodostavat ns. dopamiiniradan. Tämän radan solujen kuoleman seurauksena dopamiinin määrä tyvitumakkeissa vähenee. Tästä puolestaan seuraa tyypillinen Parkinson-oireisto.

Koska luonto pyrkii olemaan säästäväinen, kertaalleen jo käytettyä dopamiinia otetaan normaalistikin takaisin dopamiiniradan soluihin. Tehtävää varten on olemassa erityiset kuljettajat eli dopamiinitransportterit. Eräät aineet sitoutuvat hanakasti dopamiinitransporttereihin. Näihin aineisiin voidaan liittää vaaraton radioaktiivinen “leima”. Mittaamalla gammakameran avulla tätä radioaktiivisuutta päästään selville, paljonko dopamiinitransporttereita on jäljellä.

Dopamiinitransporttereiden määrä puolestaan riippuu siitä, paljonko dopamiiniradan soluja on elossa.

Tietty sopiva kokaiinijohdannainen, (123I)beta-CIT, sitoutuu selektiivisesti dopamiinitransporttereihin. Tätä ominaisuutta käytetään hyväksi beta-CIT-SPECT-menetelmässä, joka mittaa siis epäsuorasti jäljellä olevien toimivien dopamiinisolujen määrää. Toistaiseksi beta-CITSPECTiä käytetään vain erityistapauksissa.

Nähtäväksi jää, mikä merkitys sillä on tulevaisuudessa, kun Parkinsonin taudin diagnoosissa pyritään entistä suurempaan varmuuteen. Niinkin voi käydä, että ko. tutkimusta saatetaan tulevaisuudessa käyttää lääkityksen säädön apuvälineenä jopa enemmän kuin pelkästään diagnoosia varmistettaessa.

Asia vaatii vielä paljon tutkimuksia.

7. Muun lääkityksen lopettaminen

Muun lääkityksen lopettaminen diagnostisena keinona voi tulla kysymykseen, mikäli potilas käyttää hänelle aikaisemmin määrättyjä lääkkeitä, jotka saattavat aiheuttaa Parkinsonin taudin kaltaisia oireita, jolloin puhutaan lääkeparkinsonismista. Tällaisia lääkkeitä ovat voimakkaat psyyken lääkkeet, huimaus- ja pahoinvointilääkkeet sekä eräät verenpainelääkkeet.

8. Lääkityksen tehon seuranta

Levodopalääkitystä ei pidä aloittaa ennen kuin neurologiset tutkimukset on tehty. Joskus lääkekokeilua toki käytetään apuna, mutta usein on eduksi aloittaa levodopan pysyvä käyttö vasta, kun oireet sitä välttämättä vaativat. Parkinsonin taudin oireet saattavat lievittyä nopeastikin, mutta esimerkiksi varhaisessa vaiheessa oleva etenevä aivotumakkeiden yläpuolinen halvaus (Progressive Supranuclear Palsy = PSP) voi reagoida suotuisasti levodopalle. PSP etenee kuitenkin niin nopeasti, että vuoden kuluttua levodopa ei enää tehoa siihen. Täyttä lähenevän varmuuden Parkinsonin taudin diagnoosi saa vasta noin vuoden levodopakäytön ja tiiviin hoitotulosten seurannan jälkeen.

ARI VALPAS

LÄHTEET:

Launes Jyrki: Haastattelu

Aho Kari: Matkakumppanina Parkinson. Finnreklama, 2000.

Eerola, Johanna: Dopamiinitransportterien tiheysmittauksen merkitys ektrapyramidaalitaudeissa.

Julkaisematon. Helsinki 1995. Young, Rosabel: Update of Parkinson´s Disease. Am. Academy of

Family Physicians. April 15, 1999. s. 1-17.

Neurologian erikoislääkäri, LKT Jyrki Launes: ”Potilaan esitiedot ja erikoislääkärin tekemä kliininen

tutkimus ovat ylivoimaisesti tärkeimmät keinot tehtäessä Parkinsonin taudin diagnoosia.”

Liitetiedosto: 

parkinsonin diagnosointi.pdf