Parkinsonin tauti ei estänyt Leo Taskista tekemästä haaveista totta . 3/04

Leo Taskiselle, 60, ei Parkinsonin taudin diagnoosi ja pitkäaikaisen työsuhteen loppuminen merkinnyt haaveiden hautaamista ja työuran unohtamista.

”Järkytyshän diagnoosin saaminen oli, ja kun vielä pitkäaikaisen työsuhteen katkeaminen osui samaan ajankohtaan”, muistelee Leo, joka huomasi ensimmäiset sairautensa oireet käden tahattomina liikkeinä vuosi ennen diagnoosin varmistumista 13 vuotta sitten.

Toimintakyvyttömäksi ei tieto Parkinsonin taudista Leoa tehnyt. Sen sijaan hän ryhtyi saman tien pohtimaan uusia työllistymismahdollisuuksia ja tekemään pitkäaikaisista haaveistaan totta. Opistoinsinöörinä 23-vuotiaasta alkaen puunjalostusteollisuudessa työskennellyt Leo perusti oman suunnittelutoimiston, hankki opettajana alansa töitä ja aloitti v. 1993 alussa opinnot Lappeenrannan teknisessä yliopistossa. Diplomi-insinööriksi hän valmistui v. 1995.

”Opiskelua Parkinsonin tauti haittasi vain kirjoittamisen osalta, sillä käsialani muuttui hyvin pieneksi. Muistiinpanojen tekeminen ja tenteissä vastaaminen tuottivatkin tästä syystä vaikeuksia. Onneksi levodopa-lääkityksen aloittaminen ratkaisi tämän ongelman.”

Kirjoittamisvaikeutta lukuun ottamatta Leon opiskelu sujui muilta osin hyvin, sillä hän tiesi ja osasi monet opinnoissa vastaan tulevat asiat jo ennakolta pitkän työkokemuksensa pohjalta.

Parkinsonin taudistaan Leo ei puhunut opiskelutovereilleen, sen paremmin kuin tuttavilleenkaan, muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.

”Kokemusteni mukaan Parkinsonin tauti on ihmisten mielikuvissa edelleen sairastuneen ymmärrystä rajoittava sairaus. Miksi siis olisin kertonut sairaudestani, kun minulla ei muutenkaan ole tapana selitellä asioitani muille ihmisille”, Leo toteaa.

Tavoitteena tohtorin hattu ennen eläkevuosia

Sairaudestaan huolimatta Leo selviytyi ihmeteltävän hyvin monien erilaisten työtehtävien ja opiskelun yhteensovittamisesta. Opiskelun alkuvuosina opettajan työ ja erilaiset suunnittelu- ja asiantuntijatehtävät kuljettivat häntä ympäri Suomea 35 000 vuosittaisen ajokilometrin verran. Tällä hetkellä Leo hoitaa tutkija/opettajan virkaa ja laboratorion esimiehen tehtäviä Lappeenrannan teknillisessä yliopistossa eikä aio vielä muutamaan vuoteen harkita eläkkeelle jäämistä.

Jännityksen tai liian vähän nukkumisen Leo huomaa lisäävän oireitaan, mutta muuten tauti ei opetustyötä häirinnyt. ”Kaikki sujuu hyvin, kun lääkitys on kohdallaan. Pyrin siihen, että käytän aamupäivän luovaan ajattelua vaativiin töihin ja keskityn iltapäivällä lukemiseen.”

”Opiskelijoiden kanssa keskustelen miltei päivittäin, kun huoneeni sattuu olemaan sopivasti heidän kulkureitillään. Heille en kuitenkaan ole taudistani puhunut. Tiedän heidän kyllä kysyneen syytä oireisiini esimieheltäni, joka on heille sitten Parkinsonin taudistani kertonut.”

”Tarkoitukseni on ennen eläkkeelle jäämistä saada valmiiksi tohtorin väitöskirja puuntyöstön terätekniikasta, ja jäädä sitten samanaikaisesti vaimon kanssa eläkkeelle.”

Kaikki väitöskirjaan vaadittavat teoriaopinnot Leo on jo tehnyt uskoo selviävänsä itse väitöskirjankin teosta vaaditussa ajassa.

Tennis ja vanhan talon korjaus vapaa-ajan harrastuksina

Leo on ikänsä harrastanut monipuolista liikuntaa. Mielilajeikseen hän nimeää hiihdon, laskettelun ja tenniksen: ”Diagnoosin saamisaikoihin minut valtasi toivottomuus miettiessäni, miten monta kertaa pystyn vielä pelaamaan tennistä.” Lempiharrastuksestaan Leon ei ole tarvinnut luopua vieläkään, ja pelaaminen 17 vuotta koossa pysyneessä 4-hengen tennisryhmässä jatkuu.

Yhdeksi perusominaisuudekseen Leo nimeää ei-vastausten antamisen vaikeuden ja sanoo jouten olemisen muutenkin sopivan itselleen huonosti. Tekeminen itsessään merkitsee hänelle tärkeää olemisen tapaa, ja vapaa-ajallaankin hän mieluummin käy vaimon kanssa lenkillä ja hiihtämässä, jos ei sitten askartele Hackmanin ruukin alueelta siirretyn ja suojelukohteeksi nimetyn vanhan paritalon korjaustöissä.

Sairaus on opettanut Leoa tarttumaan hetkeen, eikä hän halua enää käyttää aikaansa liikaa tulevan suunnitteluun tai menneiden pohtimiseen.

ARJA PASILA