Perhe ja punainen tupa Antikaisten hyvän mielen tienviittoina 5/2008
01.05.2008
Kohta neljävuotias Eli¬as Antikainen rakentaa Vaahteramäen tilan punaisessa tuvassa lego-palikoista auton ja sitten puulaivan, miltei samanlaisen kuin keskellä torpan pihamaata nököttävä suuri sellainen. Sisar, vajaan vuoden ikäinen Venla, nukkuu samaan aikaan rauhallisesti päiväuniaan, kuten myös lasten Parkinsonin tautia sairastava Jukka-isä, 43.
Kun vilkasliikkeinen Eliaskin lopulta väsähtää päiväunilleen, on Sari-äidillä hetki aikaa leikata työn alla olevaa elokuvaa. Alan hän löysi opiskellessaan tanssia Amsterdamin teatterikorkeakoulussa ja hakeutui Suomen palattuaan alan jatko-opintoihin.
Rakkautta nosturikiskojen välissä
Kun Sari palasi Suomeen kiire ja uudet projektit olivat ajatuksissa päällimmäisinä. Sinkkunaisen työntäyteinen elämäntapa tuntui hänestä silloin omimmalta ja hyvältäkin sellaiselta. Se että Sari tapasi Jukan Suomenlinnassa Telakka-lyhytelokuvaa tehdessään 2001 ja se, että he rakastuivat nosturikiskojen välissä, muutti molempien elämän. ”Tajusin löytäneeni Juhkiksessa ihmisen, jonka arvomaailma muistutti paljon omaani. Erityisesti minua viehätti hänen tapansa olla hyvällä tavalla ’hullu’. Kulttuuri oli alusta asti yhteinen kiinnostuksen kohteemme”, Sari kertoo.
Sari ymmärsi näkyvien oireiden perusteella heti, että Jukalla oli joku sairaus. Parkinsonin taudista hän tiesi vain sen, että siihen sairastuvat vanhat ihmiset.
Ymmärrys Parkinsonin taudista syntyy kokemuksen kautta
”Jukka kehotti minua hakemaan internetistä ja kirjoista lisätietoa sairaudesta. Kirjaviisaus ei kuitenkaan auttanut minua erottamaan sairauden oireita normaaleista mielialan vaihteluista, kaikkea kun ei voi oivaltaa lukemalla. Vasta Jukan kanssa elettyäni ja tiukkoja tilanteita lasten kanssa hoidettuamme, olen alkanut ymmärtää, miten tauti vaikuttaa esim. mielialaan ja milloin poikkeava käyttäytyminen johtuu sairaudesta eikä eripurasta välillämme.” Sairastuminen Parkinsonin tautiin alle 30-vuotiaana on äärimmäisen harvinaista, ja myös Jukka itse joutui alkuun ihmettelemään 29-vuotiaana alkanutta oikean kätensä vapinaa ja vaikeuttaan kirjoittaa käsin. Se että hänellä oli ollut rajuja sairaalahoitoa vaativia päänsärkykohtauksia (hemicrania), ensimmäisen niistä aivotärähdyksen jälkeen 6-vuotiaana, ei helpottanut diagnoosin tekoa. Jukka itse hakeutui tutkimuksiin nimenomaan päänsärkynsä, ei Parkinson-oireidensa takia. Taudin diagnoosin varmistuessa hän oli 32-vuotias.
”Nuoruudessani pelasin jääkiekkoa ja sain monia rajuja aivotärähdyksiä. Olen tietysti mielessäni pohtinut, onko niillä joku yhteys sairastumiseeni. Suvussamme olen ensimmäinen tautiin sairastunut.”
“Sen että ihmiset auttavat mielellään, jos uskaltaa pyytää, olen ymmärtänyt kunnolla vasta Jukan kanssa eläessäni.” Parkinsonin tauti ei saa liian suurta huomiota Jukan arjessa. Siitä pitävät huolen Sari, Venla ja Elias.
Jukan Parkinsonin taudin hoitoa on vaikeuttanut samanaikainen päänsäryn lääkitys. ”Parkinsonin kanssa pärjään, voimakas päänsärky sen sijaan viet minut sairaalaan toisinaan pitkiksikin ajoiksi. Vain harvat särkylääkkeet ovat minun kohdallani osoittautuneet tehokkaiksi ja Parkinson-lääkkeiden kanssa yhteensopiviksi. Lääkityksessä on huomioitava myös matala verenpaineeni.”
”
Jukan ensimmäinen itselleen rakentama vene on 1700-luvun mallin mukainen talonpoikaisvene. Nyt omassa puutyöverstaassa valmistuu vähän pienempiä käyttö- ja koriste-esineitä itselle, ystäville ja naapureille. kuvateksti
Jukkis sai uskomaan ihmisten auttamishaluun”
”Punainen tupa ja perunamaa” polkuna onneen on useimpien mielestä kulunut sanonta, joka ei vastaa enää nykyihmisen mielikuvaa tavoittelemisen arvoisesta elämästä. Jukan ja Sarin kohdalla tämä polku on kuitenkin toiminut toivotulla tavalla hyvän elämän osviittana.
Kun he kävivät ensimmäisen kerran katsomassa Porvoon maalaiskunnan Jakarin kylässä kodiksi aikomaansa punaista tupaa, peittivät maahan pudonneet omenat ja luumut laajana mattona puutarhan vihreän heinikon. Jukasta ja Sarista paikka vaikutti juuri niin idylliseltä kuin he mielessään kuvittelivat tulevan kotinsa olevankin. Perunamaata ei kumpikaan siinä vaiheessa suunnitellut, mutta idea pienestä ryytimaasta alkoi kyteä heti molempien mielissä. ”Ajatus siitä, että muuttaisimme kymmenien kilometrien päähän palveluista kyllä vähän hirvitti”, muistelee Sari, joka tutustui Helsingissä oman talonsa asukkaista vian yhteen naapuriin. ”Olin tottunut tiukkaan itsellisyyteen ja avun pyytäminen naapureilta oli minulle täysin vieras asia. Sen että ihmiset auttavat mielellään, jos uskaltaa pyytää, plen ymmärtänyt kunnolla vasta Jukan kanssa eläessäni.” ”Helsingissä en olisi edes hätätilanteessa voinut kuvitella soittavani naapurin ovikelloa apua pyytääkseni.Täällä naapuriapuun turvautuminen tuntuu ihan luonnolliselta, siihen Jukkis on minut opettanut sosiaalisessa kanssakäymisessä minua huomattavasti lahjak-kaampana.”
Aika pian punaiseen torppaan muutettuaan Antikaiset kutsuivat Jukan 40-vuotissynttäreille kaikki pitkän kotitiensä varrella asuvat. Moni otti kutsun vastaan ja Jukalla oli samalla mahdollisuus kertoa naapureille sairaudestaan. Yhteistyö- ja avunantosopimus on nyt solmittu, ja Sari ja Jukka uskaltavat luottaa siihen, että saavat naapureilta apua tarvitessaan. Naapurustostaan Jukka löysi yllättäen myös kohtalotoverin, toisen keskimääräistä nuorempana Parkinsonin tautiin sairastuneen. Apua Antikaiset ovat tähän mennessä jo tarvinneetkin, sillä Jukka on luopunut ajokortistaan tilanvaihteluiden heikentämien reaktioidensa takia, koska ei halua vaarantaa perheensä turvallisuutta epävarmalla ajamisellaan. ”Kyyti ja lastenhoitoapu järjestyy tarvittaessa. Kun Jukkis joutui rajun päänsärkykohta-uksen vuoksi sairaalaan juuri ennen Venlan syntymää, jännitin kovasti, miten pääsen sairaalaan ja miten Eliaksen hoito järjestyy synnytyksen käynnistyessä. Auttavaiset naapurit lupasivat siinä tilanteessa hoitaa Eliasta ja kyydin sairaalaan. Se tuntui hienolta ja rauhoitti mieltäni”, Sari muistelee. ”Kaikki järjestyi lopulta hyvin, ja myös Jukka pääsi sairaalasta lomalle todistamaan tyttärensä syntymää.”
Vanhat puulaivat ja käsillä tekeminen ankkuroivat arkeen
Jukan viehtymys vanhoihin puulaivoihin ja käsillä tekemiseen on vaikuttanut paljon hänen elämäntyyliinsä. Suomen nuorimmaksi höyrykonemestariksi 19-vuotinaana valmistuessaan hänelle oli selvää, että meripartiossa pikkupoikana syttynyt innostus vesillä liikkumiseen ohjaisi tavalla tai toisella hänen elämäänsä. Jossain välissä kaukokaipuu kuljetti Jukan kehitysaputöihin Senegaliin ja rauhanturvaajaksi Lähi-itään. Ennen työkyvyttömyyseläkkeelle jäämistään hän työskenteli Imatran kylpylässä rakennus- ja suunnitttelutöissä, mutta käytti kaiken vapaa-aikansa Suomenlinnassa vt. telakkamestarina puulaivojen kunnostamiseen.
Näin jälkeenpäin Jukka myöntää, että vaikka suuri osa laivojen kunnostustyöstä perustuikin vapaaehtoisuuteen, oli taukoamaton tekeminen uuvuttavaa, varsinkin sairauden oireiden alkaessa vaivata.
Nykyisessä elämäntilanteessaan Jukka voi ilman tiukkoja aikataulupakkoja toteuttaa itseään: Vaahteramäen pihapiirin ulkorakennuksen puutyöverstaassa ja sepän työpajassa. ”Kaikki tekemiseni perustuu oravannahkakauppaan ja palkaksi naapureille tekemästäni työstä saan polttopuita tai kyydin kaupunkiin. ”Sairauttaan ei Jukka pidä tekemisensä esteenä. ”Mukanani pitkään kulkenut tauti on osa minua, ja sen oireet rajoittavat tekemisiäni vain ajoittain. Puuhailen mielelläni koko ajan jotain, sillä paikallaan oleminen jäykistää minut jo lyhyessä ajassa.” ”Parkinson vaikuttaa myös mielialaan, ja putoan joskus kuin kaivoon ikävien ajatusten yllättäessä. Onneksi voin käydä juttelemassa säännöllisin väliajoin psykologin kanssa, sillä korvien välinen hoito jätetään liian usein pelkkien nappien varaan. Se että kroppa hoidetaan, ei tarkoita sitä että huono latva tulisi mukana”, Jukka toteaa.Tärkeänä henkisenä tukena Jukalla on myös hyvä vertaistukiverkosto. ”Olen saanut yhteyden ihmisiin, jotka ovat minun laillani sairastuneet keskimääräistä nuorempina. Koen ajatusten vaihtamisen omaan ikäluokkaani kuuluvien vertaisten kanssa tärkeäksi, sillä lapsiperheen arki poikkeaa paljonkin yli 60-vuotiaana sairastuneiden elämästä.”
Tavallinen arki tuo onnen
Muutto maalle rauhoitti Antikaisten elämää ja yhteiseen olemiseen on löytynyt enemmän aikaa kuin kaupungissa. ”Työelämän oravanpyörästä vapauduttuani olen kestänyt paremmin myös sairauksiani”, sanoo Jukka tyytyväisenä siihen, että myös hänen lääkehoitoonsa on löytynyt tänä syksynä tasapaino pitkän etsimisen jälkeen. ”Se edellytti kuitenkin yksityisvastaanotolle hakeutumista. Opetussairaalana toimivan Meilahden hoitoa en voi moittia. Ongelmalliseksi tilanteen teki se, että jouduin joka kerta vastaanotolle hakeutuessani selvittämään asiani eri lääkärille. Kenelläkään ei ollut koskaan riittävästi aikaa kuunnella minun näkemyksiäni lääkehoitoni yhteisvaikutuksista. Nyt päänsärkyyni liittyvät asiat hoituvat yksityisvastaanotolla ja Parkinsonin tautini Meilahdessa. Hoitoni yksityiskohtiin onkin pystytty nyt paneutumaan huomattavasti paremmin, ja olen tilanteeseen tällä hetkellä erittäin tyytyväinen.”
Parisuhde, lasten kehittyminen ja kasvaminen ovat Antikaisen perheen tärkeitä asioita. Ja monien muiden tavoin Jukka ja Sari joutuvat miettimään jatkuvasti myös toimeentuloaan asuntovelallisia kun ovat. Jukan eläke ei ole suuri, ja Sarille töiden jatkuminen onkin enemmän kuin tärkeää. ”Haluaisin luottaa siihen, että asiat järjestyvät aina jotenkin. Tällä hetkellä jokainen työstämäni elokuva, dokumentti tai mainosfilmi on minulle tärkeä työnäyte, josta haluan selviytyä mahdollisimman hyvin vakuuttaakseni tilaajat osaamisestani.
” Monien arkisten velvollisuuksien keskellä Antikaiset yrittävät muistaa elettävän hetken tärkeyden ja kokevat laajan maiseman ympärillään antavan siihen paremmat mahdollisuudet kuin kaupungissa asumisen. Hyviä hetkiä Antikaisten perheen elämään mahtuu paljon. Sellaisia ovat tulen sytyttäminen uuneihin, lasten leikkien seuraaminen tai perheenjäsenten toistensa viereen nukahtaminen iltaisin yläkerran makuhuoneessa. Ei olekaan ihme, jos Jukka sanoo auringon paistavan Vaahteramäentilalla joka päivä - nytkin vuoden pimeimpään aikaan.
Nuoret perheet ja nuorempana sairastuneet voivat ottaa yhteyttä Jukkaan: jukka.antikainen@pp.inet.fi tai 040 533 2901
Teksti ja kuvat Arja Pasila
Liitetiedosto:
