Ruumiinkuvan takana koko ihmisen mieli - 1/95

Parkinson-postia 1/95

"En ollut enää mitään. Tauti oli tuhonnut minut. En hoitanut ulkonäköäni, en pitänyt itseäni naisena. Minulla ei ollut seksuaalisia tarpeita, eihän niitä sairaalla voinut olla. Taisin olla pari kuukautta kauhistuttava kumppani. Katsoin vain itseäni surkuteltavana potilaana. En osannut ajatella muiden tuntoja. Kipu oli vain minun", kertoo Parkinsonin tautiin sairastunut nainen.

Sairaus, työn menettäminen ja fyysiset muutokset saivat tämän vilkkaasti viestivän, liikuntaa harrastavan ja ulkonäöstään huolehtivan naisen katsomaan itseään peilistä kuin vierasta ihmistä. Tahtoen tai tahtomattaan hän koko ajan vertasi itseään rakentamaansa ihanneruumiinkuvaan. Sama terveyttä ja kauneutta kauppaava keinotodellisuus työntyy silmiin ja mieleen mainoksista, elokuvista, tiedotusvälineistä. Se saa teinitytön uskomaan, että hänen pitää laihduttaa langanlaihaksi näyttääkseen samalta kuin ihailtu malli tai missi. Ja vaikka hän lopulta näyttääkin luurangolta, saattaa hän tuntea itsensä lihavaksi.

Enemmän kuin lihaa ja luuta

Sisäinen ruumiinkuvamme on aina paljon enemmän kuin pelkkä näkyvä ruumis. Fyysisten edellytysten lisäksi ruumiinkokemukseen liittyvät arvot ja normit, joista keskeisiä ovat omaan sukupuoleen ja ikään liittyvät käsitykset. Myös sisäiset tuntemukset, mielikuvat ja tapa jäsentää ulkoista maailmaa ovat osa ruumiinkuvaamme.

Ruumiinkuvan kehittyminen alkaa jo sikiöasteella. Merkityksellistä on se, missä määrin äiti on
hyväksynyt raskautensa ja ajattelee kehittyvää sikiötä myönteisin tuntein.

Vastasyntynyt ei erota itseään muista erillisenä olentona. Ihmisen kehittyessä ruumiinkuva alkaa
sisäistyä ja saada merkitystä. Ihmisen käsitys omasta ruumiistaan muovautuu koko hänen elämänsä ajan.

Vuorovaikutus oman ruumiin sekä siinä tapahtuvien prosessien ja ympäröivän maailman välillä muovaa ruumiinkuvaa.

"Kaikkien etäämpänä ruumistaan on kolmekymppinen. Ruumis on silloin kuin kone, jota huolletaan kerran vuodessa Teneriffalla. Omalla ruumiilla on merkitystä vain välineellisessä mielessä. Neljänkymmenen ikävuoden jälkeen kremppojen ja vaivojen ilmaantuessa ihminen alkaa käsitellä myös omaa kuolemaansa", sanoo psykologi Leena-Maria Blinnikka.

LÄÄKÄREILLÄ JA KEHONRAKENTAJILLA NIUKKA RUUMIINKUVA

Leena-Maria Blinnikan ja Marja Uusitalon tutkimuksen mukaan rikkaimmat ja monipuolisimmat
ruumiinkuvat ammatin mukaan jaettaessa ovat ruumiinkuvan ammattilaisilla (ihmisillä, jotka olivat
saaneet ilmaisullisen alan peruskoulutuksen ja työskennelleet erilaisissa "ruumiinkuvaryhmissä"),
kurssitettavilla fysioterapeuteilla, taidemaalareilla ja tanssijoilla.

Erityisen niukka ja kapea ruumiinkuva oli lääkäreillä ja kehonrakentajilla.

Suoritteinen fyysinen maailma ei sellaisenaan palvele oman ruumiinkuvan eheyttämistä. Kehonrakennus ei auta saamaan yhteyttä omaan ruumiiseen, jos harjoituksiin ei liity mielikuvia. Paremmin yhteyden saaminen onnistuu mietiskellen tai lenkkipolulla", sanoo Leena-Maria Blinnikka.

Lääkärien (kirurgit, patologit) heikko ruumiinkuva johtuu luultavasti siitä, että he työssään joutuvat
tekemisiin vaikeiden ihmisen ruumiillisuuteen ja kuolevaisuuteen liittyvien kysymysten kanssa. Oman ruumiillisuuden kokemuksen eristäminen tai kieltäminen ja ammattikielen käyttäminen onkin silloin ainoa tapa selvitä omasta työstä.

Vanhojen ihmistenkään ruumiinkuva ei välttämättä ole myönteinen. Oma arvo mitataan vain sillä miten pitkälle pystyy kävelemään tai kuinka paljon saa aikaan. Mielikuvat suoritteisesta  yhteiskunnasta eivät anna tarpeeksi tilaa oman elämänviisauden ja -kokemuksen arvostamiseen.

SUOMALAISET NAISET TYYTYVÄISEMPIÄ KUIN AMERIKKALAISET

Naisten ja miesten välillä oli erittäin selvät erot siten, että naisten ruumiinkuva oli keskimäärin
huomattavasti rikkaampi ja tunneulottuvuuksiltaan monipuolisempi kuin miesten. Naiset kokevat minän ja ruumiin kuuluvan tiukemmin yhteen kuin miehet ja ovat ruumiiseensa keskimäärin tyytyväisempiä kuin miehet.

Amerikkalaisten tutkimusten mukaan kaikkien kielteisin ruumiinkuva oli 15-30-vuotiailla naisilla. Suomalaiset naiset ovat tyytyväisempiä ruumiinkuvaansa kuin eurooppalaiset tai amerikkalaiset.

KIPEÄT MENETYKSET JA SAIRAUDET MUUTTAVAT RUUMIINKUVAA

Varhaiseen seksuaaliseen kehitykseen liittyvät tabut ja salailut vaikuttavat voimakkaasti ruumiinkuvaan. Myös kuoleman aiheuttama ahdistus vaikuttaa ruumiinkuvan muodostumiseen ja etenkin sen häiriöihin. Kipeät tapahtumat, menetykset ja sairaudet muuttavat ruumiinkuvaa ja opettavat myös tunnistamaan sen paremmin.

Jos aivoissa on toimintahäiriö, ruumiinkuvan kokeminen muuttuu ja ääritapauksissa häviää.  Raajan poistaminen esim. amputaatiossa aiheuttaa ruumiinkuvan vääristymiä. Myös  syöpäkasvaimen takia rintaleikkauksen läpikäyneet naiset rinnastavat kokemuksen usein kastraatioon.

Mielenterveyden järkkyminen aiheuttaa usein ruumiinkuvan häiriytymistä. Mutta ruumiinkuvan
häiriöitä voi olla myös täysin terveinäkin pidetyillä ihmisillä.

"Ennen olin kevyt, nyt köpöttelen kuin vanha mummo"

"Elämä on muuttunut valtavasti. Ennen kuntoilin kauheasti, nyt en tiedä, onko viisasta liikkua ja miten sen tekisin, kun seurauksena on aina jonkinasteinen kipu", sanoo servikaalista dystoniaa sairastava nainen.

Liike, liikkuminen ja omien liikkeiden hallinta säätelevät voimakkaasti mielikuvaa omasta ruumiista. Sairastuttua moni tiedostaa näiden asioiden arvon ihan uudella tavalla. Sairaus saa monen kiinnittämään liikkumiseensa entistä enemmän huomiota. Vaikka rakkaista liikuntaharrastuksista joutuukin luopumaan sairauden aiheuttamien rajoitteiden vuoksi, useimmat löytävät uusia tapoja huolehtia kunnostaan.

"Sairaus on muuttanut tapaani liikkua, mutta ei vähentänyt sitä. Nautin liikkumisesta, enkä harrasta sitä vain tehdäkseni jotain sairauteni hyväksi", sanoo Parkinsonin tautia sairastava 50-vuotias nainen.

Monen muun käsitykset liikkumisesta ovat samankaltaisia. Joidenkin kohdalla liikunnan harrastus on saattanut lisääntyäkin, vaikka terveiden ehdoilla ja ryhmissä he eivät enää sitä voi  harrastaakaan. Jotkut kokevat jopa olevansa paremmassa fyysisessä kunnossa kuin nuorempana sairaudestaan huolimatta.

Liikunta tuottaa heille iloa ja piristää, vaikka kaikki tekeminen onkin vaikeampaa kuin ennen. Jos naisvoimistelu tai pitkät juoksulenkit joudutaankin jättämään, moni löytää kerhojen tarjoamista harrastuspiireistä itselleen sen omimman. Kävely ja halonhakkuu saavat kuntoilumuotona ihan uuden arvon, ja tanssiminen merkitsee liikunnan ilon lisäksi joillekin hetkeksi kivusta ja hitaudesta vapautumista.

"Tanssiminen ystävien turvallisessa porukassa on ainoa liikuntamuoto, jonka aikana pystyn
unohtamaan kivun ja ajattelemaan muita asioita. Silloin ei pää pyöri tai en ainakaan koe niin", kertoo servikaalista dystoniaa sairastava nainen.

Toisinaan kuitenkin koetaan, että työkseen liikuntaa ja liikkumista opettavat eivät tajua sairauden
mukanaan tuomia muutoksia ja rajoituksia. Silloin liikunta koetaan vastenmieliseksi ja kipuja tuottavaksi.

"Toivoisin, että liikuntaa työkseen meille opettavat kuuntelisivat miltä meistä tuntuu ja mikä on
omasta mielestämme meille parasta. Joku jumppari ei suostu peräytymään tippaakaan kerran
omaksumastaan linjasta. Pakottaa vain tekemään omalla tavallaan meille luonnottomissa asennoissa ja tappaa liikunnan ilon. Onhan niitäkin, jotka kuuntelevat ja ottavat opikseen", kertoo liikuntaa aktiivisesti harrastava Parkinsonin tautiin sairastunut nainen.

Ilmeiden ja eleiden vähentyminen vaikuttaa viestintää

Ruumiinkuvan käsite sisältää myös ruumiinkielen. Ruumiinkieleen kuuluvat sanattomat viestit kuten ilmeet, jotka ovat tutkimusten mukaan lähes 90 % ihmisten välisestä viestinnästä.

Kielellinen viestintä on usein ristiriidassa ruumiinkielen eleiden ja ilmeiden kanssa. Pitkään Parkinsonin tautia sairastaneen viestintä voi vaikeutua ulkoisesti muuttuneen ruumiinkuvan vuoksi. Kumarainen ryhti, ilmeiden ja eleiden vähentyminen tai puheäänen heikentyminen vaikeuttavat usein viestintää vuorovaikutustilanteissa.

"Ajattelen käsiäni, käsialaani, hitauttani, huonoa ääntäni. Pelkään häviäväni olemattomiin. Puhe
puuroutuu; kohta kukaan ei jaksa kuunnella minua. Kärsin puheestani. Minusta puhe on osa persoonaa: olen menettämässä jotakin itsestäni, kun puheeni muuttuu ilmeettömäksi ja kasvoni kivettyvät. Uskon, että voin itse tehdä asialle vielä jotakin, paljonkin", tilittää Parkinsonin tautia toistakymmentä vuotta sairastanut nainen.

Parkinsonin tautia sairastava 48-vuotias mies taas kertoo ettei ihmisten ole helppo kohdata sairautta tai suhtautua luontevasti sairastuneeseen: "Luontevimmin suhtautuvat ne, joilla on omakohtaisia kokemuksia, joko ovat olleet hoitajina tai joiden sukulainen sairastaa. Pakkoliikkeet pahentavat tilannetta. Muistan yhden kerran, kun epätavallinen liikehtimiseni aiheutti suorastaan pakokauhuisia ilmeitä."

Samoja viestinnän ongelmia on servikaalista dystoniaa sairastavilla. Sosiaalisissa tilanteissa
viestiminen ei ole helppoa, kun pää kiertyy pakonomaisesti poispäin puhekumppanista ja virheasennot horjuttavat tasapainoa. Monesti fyysinen kipu muuttuu myös sosiaaliseksi ongelmaksi.

"Pääni alkoi kääntyä kummallisesti. Työterveyslääkäri ei uskonut ja suositteli psykologia.  Loukkaannuin, sillä tunsin, että vaivani oli puhtaasti fyysinen."

"Ympäristön suhde minuun on muuttunut. Jotkut ovat kauhean ystävällisiä ja auttavat aina kohdalle
sattuessa. Joskus taas joku terveydenhuollon ihminenkin voi puhua minulle kuin jollekin  täysdillelle. Erilaiseltahan minä näytän. Jos joku sanoo, ettei huomaa minussa mitään erikoista, tiedän hänen valehtelevan", sanoo servikaaliseen dystoniaan sairastunut 47-vuotias nainen.

"Kun katson peiliin, ihmettelen, kuka minua voi haluta”

Sairastumisen myötä myös kuva itsestä naisena ja miehenä muuttuu.

"Aikaisemmin pidin hyvää huolta itsestäni. En nyt mikään missi ollut, mutta kevyesti liikkuvaksi ja
sulavaksi itseni koin. Siitä tunteesta ei ole mitään jäljellä. Vanhentunutkin olen kauheasti näiden viiden sairausvuoden aikana. En jaksa enää pitää huolta ulkonäöstäni. Kun katson peiliin,  ihmettelen miten mieheni voi minua haluta", kertoo naiseuden tämän hetkisestä kokemisestaan servikaalista dystoniaa sairastava nainen.

Parkinsonin tautia sairastava nainen kertoo, että hän on aina elänyt hyväksynnän ilmapiirissä. Siitä huolimatta hän sairastuttuaan alkoi laiminlyödä ulkonäköään, peittää vapinoitaan huivilla käsivarrella, oleilla vain verkkareissa eli näyttää siltä kuin sairaan ihmisen oletetaankin näyttävän.Kun hän sitten oman suruaikansa jälkeen uskaltautui taas muiden joukkoon, alkoi ystävän kehotus varpaankynsien lakkaamisesta ennen allasjumpalle menoa kuulostaa ihan järkevältä.

Tänään hänen puheessaan on toinen sävy: "Arvostan sitä, että olen nainen. Mielestäni näytän ja
hyväksyn naiseuteni. Olen yhden miehen nainen rakkaudessa. Mieheni ei vahdi eikä tunnustele
vapinoitani. Hänelle olen sama ihminen, hänen rakastettunsa, sairaudesta huolimatta. Saan edelleen tuntea olevani nainen, rakastettu ja kelpaava. Se on minulle tärkeää, elintärkeää."

Huomaan, että kiinnitän nykyään hyvin paljon huomiota ulkoasuuni. Käyn kampaajalla, koetan
katsoa, että pukeudun kauniisti. Hajuvettä laitan korvani taakse arkenakin. Minusta on lupa ja oikeus, jopa velvollisuuskin, hoitaa itseään niin, että olisi silmän ilo läheisilleen - parkinsontautisenakin."

Ruumiin terapiat lisäävät itsetuntemusta

Ruumiin filosofioista on johdettu useita terapioita, joissa ruumiinkieltä käytetään itsetuntemuksen
lisäämiseksi, mielenterveyden kohentamiseksi ja selvästi ruumiillisina koettujen oireiden kuten kipujen hoitamiseksi.

Ruumiin terapioiden monet muodot lähtevät liikkeelle oman ruumiin tunnistamisen harjoittelusta.
Ne painottuvat kolmelle alueelle: tuki- ja liikuntaelinten toiminnan tunnistamiseen, hengitys- ja
verenkiertojärjestelmien hahmottamiseen ja parantamiseen sekä tietoisen huomion kohdistamiseen elinjärjestelmien ja koko ruumiin toimintaan.

Turkulainen liikuntaterapeutti Maila Seppä on vuosien ajan antanut sekä ryhmä- että yksilöterapiaa ruumiinkuvan tunnistamiseen ja kehittämiseen liittyvissä asioissa. Maila Sepän oppilaina käy monia hoito- ja opetusalan ammattilaisia, joiden motiivina on oppia tunnistamaan oma viestintä vuorovaikutustilanteessa. Harjoitukset tehdään usein pariharjoituksina.

"Liikuntaterapiassa tehdään mutta samanaikaisesti myös ajatellaan mitä ruumiissa tapahtuu. Tärkeimmät asiat ovat: mitä ajattelee, miltä tuntuu, mitä ruumiissa tapahtuu ja mitä mielikuvia ruumiiseen ja sen toimintoihin liittyy."

"Tiedostamaton ruumiinkuvamme on tärkeä. Kun meillä ei ole sanoja tunteille, mielikuvat elävät
pelkästään ruumiin tuntemuksissa ja oireissa", sanoo Maila Seppä.

Ruumiin terapiaa käytetään Suomessa vähän

Mielikuvaharjoittelua käytetään nykyään jo yleisesti esimerkiksi huippu-urheilijoiden valmennuksessa. Mielessä läpikäydyt harjoitukset ja mielikuvat onnistumisesta vahvistavat psyykettä. Mielikuvaharjoituksilla on myös merkitystä esimerkiksi 400 metrin juoksijoille, jotka eivät koskaan pystyisi fyysisesti läpikäymään niin kovaa harjoitusohjelmaa, mitä maailman huipulle pääseminen vaatisi.

Liikuntaterapiaa ja ruumiinkuvan harjoittamista mielikuvien avulla käytetään Suomessa vielä vähän. Pohjoismaista mm. Ruotsissa, Tanskassa ja Norjassa järjestetään aiheesta jo virallista koulutusta. Parhaillaan myös suomalaisia fysioterapeutteja on kouluttautumassa Ruotsissa liikuntaterapeuteiksi. Suomessa ei tällaista koulutusvaihtoehtoa vielä ole ja esim.  liikuntaterapeutin virallista ammattinimikettä ei tunneta.

Terapian onnistumisesta ja muuttuneista mielikuvista omasta ruumiista kertovat usein ihmisen
kohentunut itsetunto ja selvästi parantunut ryhti. Sitten tulevat vastaan tietysti fyysiset esteet, todelliset ruumiinvammat ja sairaudet, joita ei edes kirurgin veitsen tai lääkkeiden avulla pystytä korjaamaan.

Muutostilanne voi olla myös mahdollisuus

"Sairaus on aina muutostilanne. Koko ruumiinkuva voi hahmottua sairauden kautta. Riippuu ihmisestä itsestään, miten hän tilanteen ratkaisee. Se voi olla mahdollisuus, joka panee taistelemaan sairautta vastaan tai sitten voi luovuttaa ja kiinnittyä sairauteen. Mutta ilman oikeita mielikuvia ja todellista tuntumaa omaan ruumiiseen, jää fyysinenkin kuntoutus puolitiehen", sanoo Leena-Maria Blinnikka.

Parkinsonin tautinsa kanssa sinuiksi tullut nainen kertoo kokevansa elämänsä nyt rikkaana: "Jos en olisi sairastunut, en varmaan koskaan olisi kokenut ystävien arvoa, omien rajojen kokeilemisen ja itse tekemisen iloa."

"Nyt en enää pidä työtä ihmisen arvon mittana. Ihan vain eläkkeelläkin oleileva ihminen on arvokas, vaikka ei tuotakaan, päinvastoin kuluttaa. Minusta ihminen on tärkeä, hänen omat kokemuksensa, tuntemuksensa, ajatuksensa. Ne ovat kaikki ainutlaatuisia ja arvokkaita."

ARJA PASILA

LÄHTEET:

Blinnikka Leena-Maria & Uusitalo Marja. Ruumiinkuva aikuisiällä. Vertaileva tutkimus ammatin,
sukupuolen ja iän mukaan. Turun yliopisto.

Markku T. Hyyppä. Ruumiinkieli. Otava 1986.

Sairastuneiden haastattelut.

Liitetiedosto: 

ruumiinkuvan_takana.pdf