Säilytä omatoimisuutesi ja ehkäise jäykkyys liikkumalla - 3/99
01.03.1999
Parkinson-postia 3/99
Hidas- ja niukkaliikkeisyys sekä lihasten jäykkyys ovat Parkinsonin taudin keskeiset oireet. Taudinkuvaan kuuluu usein myös se, että lähdemme kovin haluttomasti ihmisten pariin. Omissa oloissa on niin mukava olla: ei tule toisten tapaamiseen liittyvää stressiä eikä tarvitse ponnistella kenties jo vaikeutuneen kävelyn kanssa. Ikävä tosiasia on kuitenkin se, että mitä enemmän olemme paikallamme, sitä nopeammin liikuntakykymme huononee, koska liikkumattoman lihakset heikkenevät ja nivelet jäykistyvät sekä kipeytyvät.
Istuvasta elämäntavasta onkin päästävä eroon heti sairauden alussa, sillä Parkinsonin taudin arvellaan vuosien mittaan vaikuttavan myös niin, että kadotamme liikkumiseen liittyviä automaatioita, kaavoja. Kun vanhat taidotkin alkavat heiketä, emme enää opi uusia temppuja. Siksi on tärkeä aloittaa heti.
Sängynpohjalta on vaikeampi ponnistaa ylös kuin tuolista.
Osa meistä on jo ennestään harrastanut liikuntaa. Vanha liikuntamuoto ei ehkä kuitenkaan enää riitä pitämään niveliä ja lihaksia kunnossa tai rasittaa liikaa. Jos liikuntasuorituksen jälkeen tuntuu siltä, että kaikki dopamiini aivoista on kadonnut ja olemme kuin ilman polttoainetta jäänyt auto, on aika etsiä kevyempiä liikuntamuotoja. Tässä taudissa rehkiminen ei paranna kuntoa, ja itsensä loppuun ajaminen on haitallista. Jos elimistö juoksulenkin, squashin peluun tai lentopallo-ottelun jälkeen kuitenkin viestittää hyvästä olosta, voi harrastusta jatkaa. Lisäavuksi tarvitaan kuitenkin venyttelyä ja kevyttä voimistelua.
Liiallista rehkimistä tavallisempaa lienee kuitenkin liian vähäinen liikkuminen. Jos on voimistellut viimeksi koulussa, saattaa tuntua ylivoimaisen vaikealta ottaa liikunta osaksi elämää. Helpointa lieneekin aloittaa päivittäisellä lyhyellä kävelylenkillä. Kävelyn avulla sydämen ja keuhkojen suorituskyky kohentuu tai ainakin huononeminen hidastuu. Oikein suoritettu kävely ehkäisee myös ryhtivirheitä ja kävelyhäiriöitä, jotka usein kuuluvat taudinkuvaan. Kävellessä ojennetaan ryhti suoraksi ja pidetään pää pystyssä. Hartiat vedetään taakse ja isketään jalka maahan kantapää edellä. Parkinsonin tautiin liittyvä kumara ryhti aiheuttaa kehon painopisteen eteenpäin siirtymisen. Tämän seurauksena askeleet lyhenevät lyhenemistään, ja sipsutamme lopulta varpaillamme.
Monet tutkimukset osoittavat, että reipas puolen tunnin kävely kolme kertaa viikossa parantaa kuntoa.
Kevytkin kävely hyödyttää, eikä huippukuntoon tarvitse pyrkiäkään. Tärkeintähän on estää kuntoa huononemasta ja saada liikunnasta mielihyvää. Muita Parkinsonin tautiin sairastuneelle hyvin sopivia liikuntamuotoja ovat esim. hiihto ja uinti, miksei myös pyöräily tai vaikka golfin pelaaminen, jos näitä lajeja on sattunut harrastamaan jo aikaisemmin.
Liikunta voi olla hyvin arkipäiväistä, kunhan se on riittävän monipuolista ja sitä harrastaa joka päivä yhteensä tunnin verran. Liikunnaksi voi tietenkin laskea myös postin haun laatikosta ja kaiken muunkin arkiliikunnan. Kävely ei kuitenkaan riitä, jos aikoo pitää lihaksensa ja nivelensä kunnossa, vaan avuksi tarvitaan noin puolen tunnin mittainen voimisteluohjelma. Tämä ohjelma tehdään, korostan vielä, pääsääntöisesti joka päivä, ainakin jos sairastaa Parkinsonin taudin jäykistävää muotoa. Voimisteluohjelman pitää olla yksilöllinen ja sen tulee yleensä perustua fysioterapeutin tekemään selvitykseen siitä, minkä tyyppisiä häiriöitä sairastuneelle on syntynyt. Fysioterapeutti laatii ohjelman ja seuraa, että potilas todella oppii tekemään sen oikein. Tähän vaaditaan 10-15 hoitokertaa yksilöllistä fysioterapiaa. Sen jälkeen voimisteluohjelman toteuttaminen jää potilaan vastuulle. Olisi hyvä, jos joku läheinen varmistaisi, että sairastunut tekee liikkeet oikein. Fysioterapeutti tarkistaa ohjelman ja sen oikean suorittamisen kerran, pari vuodessa. Hyvätkään kirjalliset ja kuvitetut ohjeet eivät korvaa henkilökohtaista neuvontaa.
Yksilölliset voimisteluharjoitukset voi osittain korvata ryhmävoimistelulla, jota useat terveyskeskukset ja Parkinson-yhdistykset ja -kerhot järjestävät. Samalla voi hoitaa sosiaalisia suhteitaan, mikä tässä taudissa on hyvin tärkeää. Pelkkä ryhmävoimistelu ei mielestäni kuitenkaan riitä. Kokemukseni mukaan pääpainon tulee olla joka päivä toistuvassa yksilöllisessä voimistelussa.
Liikuntaharrastus on viisasta aloittaa niin kevyesti, että sitä jaksaa jatkaa. Itseään kannattaa kuunnella ja aloittaa vaikka kymmenen minuutin liikuntasuorituksella. Kun kunto paranee, kävelylenkki ja venyttelytuokio pitenevät vaivatta. Jotta liikuntaharrastus muuttuisi säännölliseksi, sen ajankohdaksi kannattaa valita sellainen hetki, joka mahdollisimman hyvin soveltuu omaan päiväohjelmaan.
Minulla on tapana kävellä lenkki aamuin illoin, ja voimistelualustani rullaan olohuoneen lattialle iltauutisten aikaan. Matkoilla voimistelu jää pakosta vähemmälle, mutta jos haluan pitää lihasjäykkyyteen liittyvät kivut poissa, en voi päiväksikään luopua venyttelystä.
Sairauden lievässä vaiheessa liikunta on valtaosin oman aktiivisuutemme varassa. Mitä pitemmälle tauti etenee, sitä enemmän tarvitsemme fysioterapeutin apua. Kuntoutusjakso neurologian vuodeosastolla tai kuntoutuslaitoksessa hyödyttää silloin, kun liikuntavaikeudet alkavat olla hankalia. Jokainen meistä toivoo selviytyvänsä itsenäisesti omista askareistaan niin pitkään kuin mahdollista. Säännöllinen liikunta auttaa saavuttamaan tämän tavoitteen.
Vaikka liikunta meille Parkinsonin tautia sairastaville onkin erityisen tärkeää, samat ohjeet voi periaatteessa antaa kaikille vanheneville ihmisille. Vain liikkuminen pitää liikkuvana.
KARI AHO
Neurologi, parkinsonpotilas
Liitetiedosto:
