Seija Nurmi löysi juurensa lasinpuhaltajien suvusta: harrastuksena sukututkimus - 3/03

Sukututkimusta Vantaalla asuva Seija on tehnyt 70-80-luvun vaihteesta asti. ”Kiinnostuin aiheesta kun äitini Hellin (1900-1990) kertoi minulle suvussamme eläneistä lasinpuhaltajista. Kun sitten vielä sain häneltä asiaa koskevan pienen paperilapun, jossa oli muutamia nimiä ja syntymäaikoja, innostuin tosissani. Äitiä asia kiinnosti kovasti, mutta koska hän itse oli jo niin vanha, ettei pystynyt eikä jaksanut, pyysi hän minua paneutumaan asiaan.”

Ensimmäisen sukututkimuskurssin Seija kävi vielä Oulussa asuessaan, ja tutuksi ovat vuosien varrella ehtineet tulla niin Oulun maakunta-arkisto kuin Kansallisarkisto Helsingissäkin.

Sukunsa juuria selvittäessään Seija etsi taustatietoa myös paikallishistorioista, tutki vanhoja lasihistoriikkeja ja oli yhteydessä ulkomaille. Monissa historiikeissa mainittiin Seijan esi-isä v. 1729 syntynyt Wilhelm Kreutzer, joka lähti Böömin alueelta 22-vuotiaana nuorukaisena Ruotsiin lasitehtaalle töihin, siirtyi sieltä Norjaan ja lopulta Pohjois-Suomeen.

”Halusin myös pelkkien nimien ja syntymäaikojen lisäksi tietää enemmän siitä, miten sen ajan perheet elivät. Vähitellen lasinpuhaltajien elämä avautuikin eteeni vilkkaana ja rikkaana. Mitä pidemmälle tutkimuksessani pääsin, sitä uteliaammaksi tulin”, Seija sanoo.

Kirjassaan Seija kertoo liikkuvaisista lasinpuhaltajista, jotka matkustivat maasta toiseen ammattitaitoa ja uusia elämänkokemuksia hankkiessaan. Muuttamiseen ei tarvittu aina edes mitään erityistä syytä, vaan se näytti enemmänkin olevan tässä ammattikunnassa jonkinlainen tapa.

”Lasinpuhaltajien työtä arvostettiin ja se oli monien muiden käsityöammattien tapaan ’perintöammatti’. Niinpä myös Wilhelmin pojat ja pojanpojat jatkoivat sukunsa ammattiperinnettä, vaikka työ oli raskasta ja terveydelle vaarallista. Ajan oloon kuuma massa vahingoitti silmiä ja kasvoja, ja monilla oli kaihi ja keuhkosairauksia”, kertoo Seija.

Seijan kirjoittama tarina Wilhelmin vaiheista päättyy Oulun Pikisaareen, missä monet suvun jäsenet Seijan iso-isän tapaan tienasivat leipänsä Oulun Konepajalla. Wilhelmin jälkeläisiä löytyy myös Norjasta, Tanskasta, Saksasta ja Yhdysvalloista.

”Kun ryhdyin perehtymään sukumme historiaan, siinä oli 200 vuoden aukko. Nyt olen täyttänyt tuon aukon, vaikka palapeli ei olekaan vielä valmis”, toteaa Seija.

”Itsestään selvää ei tarvittavien tietojen löytäminen kirkonkirjoista ole. Jos kirkonkirjat ovat palaneet, on tietojen etsinnässä käytettävä veroluetteloja. Aina ei asiakirjoista myöskään löydy ihmisten nimiä, näin varsinkin piikojen ja renkien kohdalla. Myös sotilaaksi värväytyvät saivat uuden sukunimen. Tällaiset asiat johdattavat herkästi väärille jäljille.”

Kädentaidot suvussa perintönä

Suurimman osan kirjaansa varten keräämästään materiaalista Seija on tallentanut käsin vihkoihin ja kansioihin ja siirtänyt tiedot myöhemmin tietokoneelle. ”Tietokone auttaa paljonkin sukututkimuksen alkuvaiheessa. Kun työssä pääsee pidemmälle, ei tarvittavia tietoja enää kuitenkaan löydä internetin välityksellä”, toteaa Seija, jota elämänkokemusten kirjaaminen on kiinnostanut lapsesta asti.

Jo nuorena avioliittonsa alkuaikoina toisella paikkakunnalla asuessaan Seija kirjoitti vanhemmilleen paljon kirjeitä, jotka hän ilokseen huomasi äitinsä säästäneen. ”Äitini antoi nuo kirjeet minulle myöhemmin, ja totesin niiden toimivan tarkkana ajankuvana Suomen senhetkisistä oloista ja elämästä pienten lasteni kanssa 50-luvun arkipäivässä.”

Sukunsa vaiheita tutkiessaan Seija ihastui myös 1800-luvun asiakirjojen kieleen ja hakeutui vanhojen käsialojen kurssille paremmin lukemaansa ymmärtääkseen. Myöhemmin hän on toiminut muiden harrastelijoiden ohjaajana vanhojen käsialojen kursseilla.

Sukututkija

Paljon matkustaneena Seijalla on myös aika paksu matkapäiväkirja, johon hän on kirjannut vuosien varrella tekemiään matkoja. Muistiinpanot ovatkin olleet hänelle suuri apu, kun hän on siirtänyt kokemustietoaan lapsilleen ja seitsemälle lapsenlapselleen.

Siitä, että kädentaidot kulkevat Wilhelm-lasinpuhaltajan suvussa perintönä, kertoo jotain se, että Seijan äiti oli modisti ja hänen sisarensa ompelija. Käden ja silmän hyvää yhteistyötä vaadittiin myös Seijan teknisen piirtäjän ammatissa.

”Työvuosina etsin vastapainoa piirtäjän työlleni käsitöistä, joita olen tehnyt lapsesta lähtien. Jo 16-vuotiaana ompelin omat vaatteeni. Parkinsonin tauti pakotti hartiakipujen vuoksi jättämään kutomisen, mutta tilkkutöitä lapsille ja lapsenlapsille on syntynyt sen jälkeenkin.”

Parkinson-diagnoosin Seija sai 1993 jäätyään vuotta aikaisemmin varhaiseläkkeelle. ”Vapinaa minulla ei juuri ole, enemmänkin elämää hankaloittaa lihasjäykkyys ja kävelyretket ovat viime aikoina taudista johtuen lyhentyneet jonkin verran. Elämään kuuluvat nyt myös aamuyöllä ilmaantuvat kivut”, Seija kertoo ja sanoo venyttelevänsä sängyssä jo aamuisin liikkeelle päästäkseen. Hyväksi venyttelyjumpaksi on osoittautunut myös Uudenmaan Parkinson-yhdistyksen järjestämä jooga, jota Seija on harrastanut kolmisen vuotta.

Harrastuksista ykkössijalla Seijan elämässä on edelleen sukututkimus. Sukututkijoiden kokoukset ovat merkinneet hänelle mielenkiintoisen tiedonvaihdon lisäksi uusien ihmisten tapaamisia. Uutta intoa häneen ovat puhaltaneet lasinpuhaltajien suvusta kertovan kirjan ilmestymisen jälkeen monet kirjasta innostuneet ”uudet” sukulaiset, jotka vasta nyt saivat tietää juurensa.

”Sukututkimus on tehnyt elämästäni rikkaampaa. Saamani uusi lisätieto auttaa minua nyt kirjoittamaan Wilhelmin jälkipolvitaulun uudelleen”, sanoo Seija, jolle Parkinsonin tauti on tällä hetkellä hidaste, mutta ei suinkaan sisältörikkaan elämän ja harrastamisen este.

ARJA PASILA

Liitetiedosto: 

harrastuksena_sukututkimus.pdf