Synnyinlahjana saatu myönteisyys HYVÄN MIELEN VAKUUTUKSENA - 1/06

PARKINSON-POSTIA 1/06

Jaakko Pentikäisen työntäyteinen elämä elementtirakentamisen kehittäjänä on ollut hänelle pitkä ja mieluinen projekti. Mosaiikkilaatat, imubetoni- ja erikoislattiat sekä luonnonkivet olivat työssä lempiaiheita. Työkohteet Suomessa ja ulkomailla merkitsivät Jaakolle haasteita, joista hän halusi aina selvitä mahdollisimman hyvin. Elämänkaarensa vaiheista varhaislapsuudesta miltei tähän päivään Jaakko kertoo viime vuonna omakustanteena ilmestyneessä kirjassaan Evakon polku – Mestarin tie. Kirjan alussa Jaakko on 6-vuotias pikkupoika, joka v. 1939 matkustaa sodan syttyessä junavaunussa kohti uusia seutuja. Syntymäpaikkaansa Kanneljärveä hän kuvaa kirjassaan kauneimpana näkemänään seutuna, jonne hän uskoi perheensä vielä palaavan evakkomatkan jälkeen: ”Muistan, kun äidin vanhanaikaisella avaimella sulki oven ja piilotti avaimen sille kuuluvaan paikkaan, koska hänen käsityksensä mukaan palaisimme sinne pian takaisin.” Takaisin Karjalaan Jaakon perhe palasikin vielä kerran joutuakseen sitten lähtemään lopullisesti kotiseudultaan. Koulunsa Jaakko aloitti Liikkalassa Kouvolan lähellä. Yhteiskoulun hän kävi Merkikarvialla. Kirjassaan Jaakko kuvaa hauskasti ja elävästi lapsuus- ja nuoruusvuosiensa koulunkäyntiä ja kolttosia.

Nuorena miehenä Jaakko siirtyi paikkakunnalta toiselle koulutus- ja ansiomahdollisuuksien mukaan. Aliupseerikoulun hän kävi Parolassa ja reserviupseerikoulun Haminassa. Hänen sotilasuransa jäi kuitenkin lyhyeksi. Omapäisenä ja komentelua inhoavana hän kieltäytyi siirtymästä Haminasta kouluttajaksi Parolaan. Yksi tärkeä syy Jaakon vastahankaisuuteen oli varmuudella myös tulevan vaimon Terttu-Liisan asuinpaikka. “Hänellä oli vihreä samettihame ja hän lumosi minut välittömästi”, kertoo Jaakko kirjassaan Terttu-Liisan tapaamisesta. “Hän asui Haminassa, josta yhteydet Parolaan olivat huonot.”

Sotilasuransa jälkeen Jaakko pyrki teknilliseen kouluun ja valmistui rakennusmestariksi 1958. Sen jälkeen elämän suuntaa ohjasi betonirakentaminen aina vuoteen 2003 asti. Suurimman osan työvuosistaan Jaakko työskenteli Lemminkäinen Oy:n palveluksessa ja istui myös 20 vuotta Suomen Betoniteollisuuden Keskusjärjestön hallituksessa.

Halutessaan Jaakon kirjan voi lukea myös kertomuksena sodanjälkeisen Suomen kehittymisestä ja ihmisten elinolosuhteiden paranemisesta: ”Muutimme 24 neliön asuntoon vaimoni Terttu-Liisan ja kahden tyttäremme kanssa. Lattialla ei mahtunut kävelemään kun menimme illalla nukkumaan. Vuokra oli 160 markkaa ja palkkani 580 markkaa miinus verot”, kertoo Jaakko kirjassaan 1950-lvun lopun asuntotilanteesta.

Toiveikkuus äidinperintönä

Ensimmäiset Parkinsonin taudin oireet Jaakko huomasi viittäkymmentä lähestyessään. Vasen käsi vapisi eikä ruumiin vasen puoli muutenkaan toiminut hänen käskyjensä mukaisesti. Vapinaa esiintyi erityisesti stressaavissa tilanteissa. ”Kävin työpaikkalääkärillä, mutta jatkotutkimuksiin ei silloinen käynti johtanut. Muutaman vuoden kuluttua oireet pahenivat ja lääkäri totesi 1986 virallisesti oireiden viittaavan Parkinsonin tautiin ehdottaen samalla sairauseläkettä”, muistelee Jaakko.

Sairastuminen ei ollut Jaakolle yllätys, koska hänen äitinsä, tämän sisar ja veli sairastivat kaikki samaa tautia: ”Minulle lääkäri sanoi, ettei tauti ole perinnöllinen. Myös serkkuni sairastui tähän tautiin parisen vuotta sitten.”

”Äitini sairastui 50-vuotiaana. Hän oli erittäin tarmokas ja hyväkuntoinen nainen. Tauti kohteli häntä lempeästi, ja äiti eli 84-vuotiaaksi. Vielä parisen vuotta ennen kuolemaansa hän kävi poimimassa marjat koko suvulle”, kertoo Jaakko ja sanoo, että äidin sairauden hidas eteneminen on auttanut myös häntä itseään suhtautumaan valoisasti tulevaisuuteen.

Kun Jaakko parisen vuotta diagnoosin saamisen jälkeen v. 1988 hakeutui eläkkeelle, hän päätti huomioida Parkinsonin taudin vain oireitten vaivatessa: “Perustin oman yrityksen estääkseni taudin hyydyttävät vaikutukset. En halunnut ajatella sairauttani kokopäivätoimisesti, sillä elämästä ei tauti minua estänyt.” Jaakon yrityksen toiminta loppui vasta 2003. Parkinsonin tautia hän oli tuossa vaiheessa sairastanut parikymmentä vuotta. Hän myöntää, että tärkein syy lopettamiseen oli omien voimien väheneminen. Toimettomaksi hän ei kuitenkaan yrityksen lopettamisenkaan jälkeen jäänyt, vaan aloitti Mestarin polku – Evakon tie -kirjansa kirjoittamisen.

Oma laji löytyi golfista

Nuoruudessaan Jaakko oli kova juoksemaan ja urheilemaan. Iän karttuessa ja sairauden edetessä myös liikuntaharrastukset ovat vaihtuneet toisiksi. Tällä hetkellä itselle sopivin ja mieluisin laji on golf, jota Jaakko pelaa entisten eläkkeellä olevien työkavereiden kanssa. Golf-turnauksissa miehet ovat eläkepäivinään ehtineen kulkea eri puolilla Eurooppaa kotimaisten kenttien lisäksi.

”Lajin pariin minut johdatti aikoinaan fysioterapeuttini Hilkka Westman, jonka asiakas olen ollut jo lähes kahdenkymmenen vuoden ajan. Hän on itse innokas golffari ja suoritin hänen kannustamanaan green cardin kesällä 1990. Takkuillen alkaneet pelini paranivat Hilkan ohjauksen ja neuvojen ansiosta. Jossain vaiheessa olin niin innostunut, että olisin halunnut kentälle joka päivä”, kertoo Jaakko.

Yhtenä hyväkuntoisuutensa syynä Jaakko pitää luontaista touhukkuuttaan: ”Jouten oleminen ei minulle sovi. Jos ei ole muuta tähdellistä, niin kannan vaikka halkoja takan viereen. Pieni liikkeellä oleminen helpottaa myös oloani ja auttaa unohtamaan oireeni. Perheeni jopa vähän vitsailee touhukkuuttani katsellessaan.”

Seurallisuus pitänyt masennuksen loitolla

Yksi Jaakon tärkeimmistä vireyden avaimista on varmasti hänen aito seurallisuutensa. Sairauden takia hän ei ole katkaissut yhteyksiä laajaan ystäväpiiriinsä, vaan on edelleen viikoittain puhelinyhteydessä niin ystäviin kuin työvuosien aikana tutuiksi tulleisiin. “Sairauttani en ole koskaan hävennyt ja kaverini suhtautuvat minuun luontevasti. Pääroolia en Parkinsonin taudille seurustellessani anna, ja ystävien kanssa ollessani minun on myös helpompi unohtaa oireeni.”

Vilkas seuraelämä on tyydyttänyt Jaakon sosiaalisten verkostojen tarvetta siinä määrin, ettei hän ole kaivannut enää yhdistystoiminnan kautta tulevia vertaiskontakteja. “Minulla oli yksi erittäin hyvä ystävä, joka sairasti Parkinsonin tautia. Hän asui lähistöllä ja tapasimme toisemme miltei päivittäin. Valitettavasti hän sairasti tämän taudin nopeasti etenevää muotoa ja kuoli kahdeksisen vuotta sairastettuaan”, Jaakko kertoo. Vihreähameinen Terttu-Liisa on edelleen Jaakolle se maailman tärkein ihminen. Kaikki Pentikäisten neljä lasta asuvat vanhempiensa tapaan Tuusulassa ja yhteyttä pidetään puolin ja toisin ahkerasti.

Tulevaisuutensa Jaakko muistaa nähneensä ainoastaan yhden kerran toivottomana: “Olin ajamassa kotiin neurologin vastaanotolta Turusta. Muistan miettineeni, millainen kohtalo minua tämän sairauden kanssa oikein odottaa. Tie edessäpäin vaikutti silloin pelottavalta ja omat voimat rajallisilta. Tuo tunne hävisi kuitenkin pian eikä ole palannut.”

“En ajattele, mitä tapahtuu ensi vuonna tai seuraavana. Sen sijaan teen suunnitelmia enää viikoksi eteenpäin. Nykyään jokainen päivä on minulle arvokas”, toteaa hyväntuulinen Jaakko.

ARJA PASILA

Liitetiedosto: 

myonteisyydesta hyvaa mielta.pdf