Vyöhyketerapiassa aktivoidaan kehon omia voimavaroja - 4/97
01.04.1997
Parkinson-postia 4 /97
Vyöhyketerapeutti Annikki Viro: ”Vyöhyketerapian tavoite on kehon omien voimavarojen aktivoiminen. Keho itse parantaa itsensä; se toimii aina oikein, jos sitä avustetaan. Vyöhyketerapeutti ei ole parantaja, vaan nöyrä palvelija: jos sitä kasvaa tässä hommassa, se menee pieleen…“
“Hoidettava ottaa vastaan: hänen on opittava kuuntelemaan omaa kehoaan. Se antaa ohjeita. Se korjaa itse ne virheet, joita me ihmiset olemme sille esimerkiksi elämäntavoillamme ja epäterveellisellä ravinnollamme aiheuttaneet.“
“Vuonna 1993 minä hakeuduin Helsinkiin kursseille. Siellä tehtiin harjoitushoitoja luentojen ja kurssien välissä. Nyt tulee vuoden vaihteessa kaksi vuotta, kun olen vakituisesti tehnyt tätä työtä.“
Miksi juuri vyöhyketerapia?
“No kun sitä ihminen aina asetetaan toiseen – toiselle raiteelle elämässä. Se tuli ihan kuin pakosta minullekin. Minä sairastuin itse ensin. Tuli oikeaan jalkaan hermo- ja lihaskramppi. Se tuli fyysisestä rasituksesta. Ja kun siihen ei ollut muuta hoitokeinoa kuin syödä kovia särkylääkkeitä ja maata, niin minä rupesin kyselemään, mistä saisin apua. Silloin yksi ystävä sanoi, että tuolla Nivalan takana on kumma mies: se saa ihmiset voimaan paremmin - menepäs sinäkin siellä käymään. Minähän kävin siellä kolme kertaa.“
“Siihen asti minä olin hoitanut siinä omien rinnalla vieraiden lapsia. Se sarka tuli täyteen: minut asetettiin elämässäni toiselle raiteelle… Ihan vain asetettiin: tuosta nyt lähdet!“
Mitä ihmeen vyöhyketerapiaa?
Makaan kapealla hoitopöydällä selälläni ja ihmettelen. Ihmettelen, mikä minut - muuten ihan järkevän ihmisen - sai lähtemään vyöhyketerapeutin käsittelyyn. Hierojallehan minä olin menossa.. Jalkopäässä istuu pieni linnunnäköinen nainen, jolla on lempeä ääni ja tuntevat kädet. Niillä käsillään hän hieroo jalkapohjaani.
“Kerro sitten aina, miltä tuntuu!“
Jalkapohjani on norsun nahasta, mutta minusta tuntuu mukavalta.
Tajuntaani kantautuu puhetta: “Tässä jalassa on ihminen pienoiskoossa: kaikkiin paikkoihin saadaan yhteys täältä.
Jalkaterästä voidaan hoitaa koko kehoa.“
Vaivun hyvän olon villakoppaan. Koko hermostoni ja tajuntani kuuntelee vain tuota naista - ihan vierasta ihmistä, joka esiteltiin minulle taitavaksi hoitajaksi, joka on parannellut parkinsonienkin kramppeja.
Mutta minä luulin, että hieromalla. Vyöhyketerapiasta olin kuullut vain Lissulta saunan lauteilla reisikramppejani valitellessani.
“Kokeile vyöhyketerapiaa; minun jalkani ainakin parantui….“
Vähän minua pakkasi hymyilyttämään: tässä sitä nyt sitten kokeillaan! Hieman epäluuloisena, mutta uteliaana.
Tuntuuko? Kaikki tuntemuksensa saa kertoa: ne edistävät hoitotyötä.“
Minä siis sain luvan perästä kertoa kivuistani; sitä ei leimattaisi heikkoudeksi, vaan hoitoon osallistumiseksi.
Vähitellen alkoi löytyä arkoja paikkoja - sitten jo kipeitäkin, mutta ei vihlovia. Tunsin selvästi, miten kipupisteestä lähti lämmin virta kohti päälakea.
“No, missä tuntuu? “ kysyy lempeä ääni.
“Pääkukkosella…“
“Siellä sen pitääkin tuntua, hypothalamuksessa.“
“Mitä se siellä tekee?“
“Se tasapainottaa ja korjaa hypothalamuksen toimintaa, poistaa kuonakiteitä ja availee vyöhykeratoja - auttaa parantumaan... Ihmiskehossa on kolme järjestelmää: fyysinen, psyykkinen ja mentaalinen. Tämä rintakehän alue heijastaa tunne-elämää; täältä löytyy tukoksia.”
Hoitajan sormet painelevat aristavia pisteitä hengityksen tahdissa ja jäävät sitten paikalleen.
“Jos tunnet hoitoreaktion lähtevän käsiin tai jalkoihin, kerro siitä! Jos sinua nyt itkettää tai naurattaa, älä panttaa tunnetta sisääsi, vaan anna tulla! Ja jos sinua haluttaa kertoa, puhu.“
Minua ihan hirvittää: tunnen olevani aivan alaston tuon naisen käsien alla. Sitten mieleeni laskeutuu luottamus: hänen tehtävänsähän on auttaa minua, ja sen hän kaikilla ruumiinsa ja henkensä keinoilla pyrkii tekemään. Minun pitää vain heittäytyä vastaanottavaiseksi hänen käsissään.
Kolmen tunnin käsittelyssä terapeutti käy lävitse koko ihmisen: jalkapohjat ja jalat; käsivarret ja kädet; olkapäät ja hartiat; ristiselän ja pakarat; niskan ja pään; rintapuolen ja kyljet - vieläpä kasvotkin nenänseutua myöten. Kädet hierovat ja hivelevät, etsivät ja painelevat. Mutta nautinnollisesti: minä en tunne minkäänlaista kipua, vain lämpöistä säteilyä ja hiljaisia voimavirtoja. Ne tuntuvat pistävän veret liikkeelle.
“Onko sinulle sattunut kymmenvuotiaana jotakin traumaattista?“
“Mistä niin arvelet?“
“Sinulla on iso luomi juuri sillä tasolla käsivarressasi.“
Napsautan suuni kiinni; oppikouluun lähtö merkitsi siihen aikaan eroa omasta kodista - selviytymistä yksin, vaikkakin hyvässä koulukodissa, aivan oudossa kulttuuri- ja tapaympäristössä. Psykologi voisi luokitella tapahtuneen jonkinasteiseksi hylkäämiskokemukseksi.
Hoitaja vaistoaa, etten halua asiasta puhua, mutta oma mieli jatkaa muisteluitaan.
Tiedon portin avaaminen laukaisee stressin
“Nyt minä hieron täältä kallonpohjasta…täällä on tiedon portti. Onko se arka?“
“On se vähäsen. Mutta miksi sillä on semmoinen nimi?“
“No, koska se avaa tämän pään alueen ajatustoiminnan. Jos se on tukossa, voi ihmisellä olla kova stressi, ajatusstressi tai päänsärkyä.“
“Mitenkä sinä sitä hoidat?“
“Otan sormenpäilläni täältä kaksi polaarista pistettä, joita painelen tai pumppaan hengityksen tahdissa. Pumppaaminen jouduttaa avautumista. Sitten minä keskityn kuuntelemaan ja katselemaan iholla näkyviä merkkejä. Lyhyemmän tai pitemmän ajan kuluttua rupeaa tuntumaan sormen alla värinää. Silloin lihakset laukeavat, ja sitten voi ruveta tuntumaan ihan selvä syke. Portti avautuu, ja tukos poistuu.
Marraskuun lopulla pääsen Annikin käsittelyyn neljännen kerran. Odotan tapaamista, vaikka reisissäni ei enää tunnukaan olevan kramppia…Jyväskylässäkin Annikilla on jo viisi parkinsonia hoidossaan.
HELENA LAIHO
Liitetiedosto:
