Iiro Viinanen – vastuunkantaja

Risto Uimonen, Iiro Viinanen. Henkilökuva. Minerva Kustannus Oy. Helsinki 2010.

Seitsenvuotias poika potkuttelee viisi kilometriä läpi tuulen ja tuiskun isänsä työpaikalle lämmittämään puurakenteista verstasta. Metrin mittaiset halot pitää heitellä pannuhuoneen keskuslämmityskattilaan. Eletään 1950-luvun alkua. Tämä vastuullinen potkukelkkailija on Iiro Viinanen. Perheen esikoisena Iiro Viinanen saa kantaa vastuuta lapsesta saakka. Lapsesta varttuu matematiikasta viehtynyt nuorukainen, opettamalla opintojaan rahoittava teekkaripoika. 25-vuotiaana Iiro Viinanen sai vastuulleen Konevalmistamo Oy:n tullessaan perheyrityksen toimitusjohtajaksi. Alkoi Riihimäen kausi: Iiro ja Pirjo Viinanen muuttivat uuden työpaikan lähelle. Riihimäeltä Iiro Viinanen ponnahti eduskunnan takapenkkiläiseksi 1983 Impi Muroman lusikkaleipien ja vilkkaan karjalaisnaisen Riitta Uosukaisen sana-akrobatian väliin.

Ensimmäisen kauden takapenkkiläisestä kehkeytyy sittemmin toisen kauden kansanedustaja ja lamakauden valtiovarainministeri 1991. Politiikasta Iiro Viinanen siirtyy vakuutusyhtiö Pohjolan pääjohtajaksi 1996. Mutkaton ja reipas pääjohtaja sai lämpimän vastaanoton, mutta joutui valtataistelun myrskyn silmään ja joutui eroamaan tehtävästään. Sairaseläkkeelle Iiro Viinanen siirtyi 1.3.2001 seuranaan lopunikäinen Parkinsonin tauti.

Parkinsonin taudin oireet alkoivat vaivata Iiro Viinasta jo silloin, kun hän oli ulkoisesti voimiensa tunnossa ja kävi valtataistelua Pohjolassa organisaatiouudistuksensa puolesta ja syrjäyttäjiään vastaan. Perusdiagnoosin selvittyä 19.3.2000 Iiro Viinanen joutui luomaan suhteen parantumattomaan sairauteen: ei kannata murehtia sellaista, mille ei voi mitään, on ollut elämää keventävä asenne. Ei sairaus suremalla miksikään tule, ja kun en juuri asiaan voi vaikuttaa, on viisaampaa vain sopeutua osaansa ja olla murehtimatta. Asiat voisivat pahemminkin olla. Se ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö tietäisi, mikä tilanteeni on jonkin ajan kuluttua. Pahimmassa tapauksessa, ja todennäköisesti, se on aikanaan pyörätuoli tai vuoteen omana loppuelämän oleminen. Siksi täytyy vain olla kiitollinen jokaisesta päivästä, jonka saa kokea ja toivoa, että saisi elää täysipainoista elämää mahdollisimman pitkään. Sairauden moninaisten oireiden, jäykkyyden, kävelyn töksähtelyn, katkonaisen unen, uuvuttavan lihasjännityksen, säryt ja puheen takeltelun Iiro Viinanen yrittää selättää liikkumalla: muun muassa juoksemalla, hiihtämällä ja metsissä riistan perässä vaeltamalla. Puhumalla avoimesti sairaudestaan hän on antanut Parkinsonin taudille kasvot. Hänestä on tullut Suomen tunnetuin parkinsonilainen ja aktiivinen Parkinson-säätiön tukija. Tukena Iiro Viinasella itsellään ovat perheen lisäksi hyvät ystävät ja kaverit.

Kavereista parhaimmat ovat kuitenkin rakkaat lapsenlapset: kaksospojat Niila ja Eeli. Eläkeläisvuosien Iiro Viinanen on omasta mielestäänkin pehmeämpi kuin poliitikko Viinanen. Isoisä Viinanen on lastenlasten pehmittämä: ratakiskokin taipuu ennen kuin insinööri, mutta isoisä Viinanen taipuu kuin linkkuveitsi, kuvailee Viinanen itse vitsaillen isoisänä olemistaan. Hän tekee melkein mitä vain, minkä kokee olevan hyväksi Niilalle ja Eelille, rakkaille lapsenlapsilleen. Persoonallisuuden peruspiirteet säilyvät kuitenkin samoina: suoraviivaisuus, suoraselkäisyys, vastuullisuus, rehellisyys ja oikeudenmukaisuuteen pyrkiminen eivät katoa sen enempää vastoin- kuin myötäkäymistenkään kohdatessa.

Henkilökuvan luominen Iiro Viinasesta ei ole kuitenkaan helppoa: niin monisäröinen ja –taitoinen on kuvauksen kohde. Lukijalle välittyy kuitenkin taitavan kirjoittajan kynästä selkeä kuva vastuuntuntoisesta ja jämäkästä yrittäjästä ja poliitikosta, joka hyökkäämättä ja alistumatta pitää kiinni yhteisesti sovituista tavoitteista ja siitä, minkä tietää ja näkee oikeaksi. Kaksinaamaisuutta ja pelin politiikkaa Iiro Viinanen inhoaa ja joutuu suoruutensa vuoksi törmäyskurssille toisin toimivien kanssa. Kokeneen journalistin ja tietokirjailijan Risto Uimosen tapa luoda henkilökuvaa kohteestaan viehättää: lukijaystävällinen ja oivaltava teksti tempaa mukaansa. Suhde kuvattavaan pysyy kaiken aikaa tasapuolisena ja moninäkökulmaisena. Lähteensä ja näkökulmansa kirjoittaja kertoo avoimesti. Hätäisimmät lukijat ovat jo ehtineet julkisuudessa syyttää kirjoittajaa riittävän lähdekritiikin puutteesta. muistamatta tekstin funktiota ja kohteen ainutkertaista oikeutta näkökulmaansa. Merkillisimmältä tuntuu se, että perustuslaillista sananvapautta puolustamaan äänestetyt kansanedustajat alkavat sensuroida entisen kollegansa mielipiteitä ja näkemyksiä.

Risto Uimosen juuri ilmestynyt Iiro Viinanen Henkilökuva -teos etenee kronologisesti. Se jaksottuu viiteen kokonaisuuteen: Eväitä elämään kotoa ja yrityksestä, Politiikan oppivuosiin, lamahallituksen vuosiin, Pohjolan vuosiin ja vahvan elämän eläkeläisvuosiin. Selkeästi rakentunutta ja jäsentynyttä muistelmateosta on mukava lukea. Iiro Viinanen on ansainnut vertaisensa kirjoittajan henkilökuvansa valottajaksi.

Kaiken kaikkiaan Iiro Viinasen henkilökuva on mielenkiintoinen lukuelämys. Teos sopii jokaiselle muistelmia lukevalle: kietoutuuhan Iiro Viinasen henkilökohtainen elämä monin tavoin suomalaisen kulttuurin vaiheisiin 40-luvulta nykypäiviin. Myös sairautensa kanssa kamppaileva saa tästä henkilökuvasta lohtua ja voimaa: Parkinsonin tauti ei valitse kohdettaan eikä katso aikaa, jona puhkeaa. Myös valtiovarainministeri ja yritysjohtaja voi sairastua. Suhde sairauteen on kunkin sairastuneen löydettävä itse, ja suhtautuminen parantumattomaan sairauteen vaikuttaa sairauden kanssa elämiseen. Elämä ja elämän puolella seisominen viimeiseen asti on kuitenkin kaikitenkin ainutkertaisen elämämme ydinkysymys.

Marja-Leena Koppinen