Kuukauden kasvo
Tuija Lahervo:Hyödyksi olemisen mahdollisuus houkuttelee sanoista tekoihin
Parkinson-liiton Vapaaehtoinen välittää -teema on tämän vuoden aikana toteutunut yhdistyksissä ja kerhoissa lukemattomina hyvinvointia tukevina tekoina. Turkulainen Tuija Lahervo, 66, on yksi niistä, jotka omalla vapaaehtoispanoksellaan ovat osallistuneet yhteisten tavoitteiden toteuttamiseen.
”Kun kuusi vuotta sitten lopetin työt, päätin vihdoinkin liimata vuosikausia laatikossa lojuneet valokuvat albumiin”, kertoo Tuija.
Nuo valokuvat pysyvät laatikossa edelleen, sillä keikkatöitä anestesiahoitajana toimineelle Tuijalle on riittänyt eläkkeelläkin miltei viime vuosiin asti. Edes töistä kokonaan luovuttuaan ei Tuija ole malttanut asettua leppoisasti nojatuoliin tarttuakseen kaikkiin niihin lukemattomiin kirjoihin, jotka häntä vuosikymmeniä kirjallisuutta harrastaneena kiinnostavat. Kirjoja Tuija kyllä lukee edelleen, mutta käyttää joka viikko osan ajastaan vapaaehtoistyöhön.
”Huomasin kuutisen vuotta sitten voivani olla hyödyksi neljälapsisen yksinhuoltajaperheen tukihenkilönä auttamalla kokkaamisessa ja pyykinpesussa. Perheen lukioikäiset lapset soittavat nykyäänkin kaivatessaan minua lihapullia paistamaan. Sairastuttuani olemme myös vaihtaneet keskenämme työtehtäviä: minä huolehdin heidän pyykeistään, ystäväperheen äiti pesee ikkunani.”
Kun Tuija vähän yli kaksi vuotta sitten sai Parkinson-diagnoosin tuntui hänestä luontevalta liittyä heti jäseneksi Turun Parkinson-yhdistykseen ja lupautua vapaaehtoistehtäviin.
”Minua pyydettiin saman tien ottamaan osavastuu yhdistyksen kesäleiristä. Nyt toimin naisten kerhon vetäjänä ja olen mukana Turun alueen vammaisjärjestötyössä, jossa pyrimme edistämään mm. pitkäaikaissairaiden ja vammaisten mahdollisuuksia osallistumiseen ja harrastamiseen.”
Tuija on nyt myös vapari, Parkinson-liiton yhdessä OK-opintokeskuksen kanssa viime vuonna kouluttama vapaaehtoisvastaava, joka omassa yhdistyksessään toimii vapaaehtoisten ohjaajana ja kannustajana kehittäen yhdistyksen hallituksen kanssa oman alueen vapaaehtoistoimintaa.
Vapaaehtoistyön Tuija kokee olevan luonnollinen jatke anestesiahoitajan työlleen: ”Sosiaalinen omatunto taisi houkutella minut aikanaan hoitotyöhön. Leikkaussalihoitajan työ lastenosastolla olikin unelma-ammatti. Pienin nukuttamani keskonen painoi vain 480 grammaa. Työvuosieni aikana leikkaustekniikka ja anestesia ovat kehittyneet huimasti ja monimutkaisten valvontalaitteiden hallinnasta on tullut tärkeä osa työtä.”
Vertaistukiterapiaa ystävältä
Oman sairauden jäljille Tuijan johdatti pakonomaisesti alaspäin väärälle riville viistävä kynä, ei taudille tyypillinen lepovapina. Lääkäriin Tuija hakeutui kuitenkin vasta kun toinen jalka alkoi laahata kävellessä perässä.
”Yleislääkäri kysyi ensimmäisenä, onko kynnys neurologin vastaanotolle hakeutumiseen korkea. No, eihän se ollut, ja miltei saman tien vaivani todettiin Parkinsonin taudista johtuviksi.”
Parkinson-diagnoosin saatuaan moni masentuu hetkeksi, varsinkin jos elämään jäädäkseen tulleesta sairaudesta ei voi puhua kenenkään kanssa. Tuija ei diagnoosia säikähtänyt, sillä tauti oli hänelle tuttu jo ennestään miehen tädin ja hyvän ystävän sairauden kautta.
”Hyvällä lapsuudenystävälläni, sairaanhoitaja hänkin, oli kokemusta taudista jo 10 vuoden ajalta, joten vertaistuen saaminen ei ollut minulle ongelma. Ystäväni on edelleen hyväkuntoinen varmasti paljolti sen ansiosta, että tekee tosissaan töitä kuntonsa eteen. Niin aion tehdä minäkin. Toimintakykyni ei varmastikaan olisi tällä hetkellä näin hyvä, jos en ystäväni esimerkin mukaisesti olisi aloittanut aktiivista liikuntaharrastusta heti diagnoosin saatuani.”
Myös Erityisosaamiskeskus Suvituuli tuli Tuijalle tutuksi jo ennen omaa sairastumista. ”Ystäväni oli siellä kuntoutuksessa, ja käydessäni tapaamassa häntä tutustuin myös keskukseen. Sopeutumisvalmennuskurssille hakeutuminen oman diagnoosin varmistuttua olikin helppoa, kun tunsin jo ennestään talon ja sen tavat.”
Ei enää pätevää syytä liikunnan laiminlyömiseen
Liikuntaa ei Tuija ennen Parkinsonin tautiin sairastumista kuitenkaan osannut ajatella yhtenä hyvinvointinsa kulmakivenä, vaikka kuljettikin vuosikausia poikiaan kilpatanssiharjoituksiin. ”Toimin vapaaehtoisena tanssiseuran hallitustehtävissä, mutta lattialla liitelystä nautin vain silmilläni. Kun pojat lopettivat tanssin, huomasin, että elämääni jäi iso tyhjä aukko.”
”Luulen, että sairastuminen Parkinsonin tautiin muutti asennoitumistani liikuntaan enemmän kuin mikään muu. Hinkua liikkumiseen en ole koskaan kokenut, mutta sairastuttuani ymmärsin liikkumattomuuden heikentävän toimintakykyäni. Enää en keksikään yhtään pätevää syytä olla liikkumatta.”
Edes liikunnan hyvää tekevien vaikutusten sisäistäminen ei aina merkitse sitä, että ihminen automaattisesti muuttaisi elämäntapojaan. Sen oivalsi myös Tuija etsiessään itselleen mieluista liikuntalajia.
Onnekseen hän löysi Suvituulesta Parkinsonin tautia sairastavien vesijumpparyhmän.
”Vesijumppa on osoittautunut minun lajikseni. Olen koko syksyn käynyt myös Turun Parkinson-yhdistyksen musiikkiliikuntaryhmässä harjoittelemassa tanssikuvioita yhdistyksen liikuntavastaavana toimivan ja kilpatanssia harrastaneen Arja Burin ohjauksessa. Myös Arja sairastaa Parkinsonin tautia ja vetää ryhmäämme vapaaehtoistyönä.”
”Sairauteni etenemistä en voi ennakoida, mutta haluan liikkumalla ja osallistumalla tehdä kaikkeni toimintakykyni säilyttämiseksi.”
Aktiivinen kutoja ja lukija
Mummonsa ansiosta Tuija oppi aikanaan kutomaan ennen kuin lukemaan, eikä hänen kutomishinkunsa ole vuosien kuluessa osoittanut lievittymisen merkkejä. Tänäkin jouluna taitavat omien poikien lisäksi myös muut sukulaiset saada lahjaksi pehmeän paketin sen verran kiivaaseen tahtiin Tuijan puikot heiluvat.
”Minun on kudottava, jos vain hetkeksikin istahdan. Ettei vain olisi sitä parkinsonlääkkeiden sivuvaikutuksena ilmenevää puuhimista”, naureskelee Tuija.
Kutominen ei ole ainoa Tuijan lempiharrastus. Sellaisiin lukeutuvat myös kirjat. Jo 10 vuoden ajan hän on kokoontunut lukemisesta innostuneiden ystäviensä kanssa kirjapiirin kokouksiin.
”Ryhmäämme kuuluu 12 ihmistä, jotka edustavat erilaisia ammattikuntia laitoshuoltajasta ylilääkäriin. Käsittelemme joka tapaamiskerralla kahta kirjaa. Kirjamakumme poikkeavat toisistaan ja olen vuosien kuluessa lukenut niin dekkareita kuin rakkausromaaneitakin. Seuraavalla kerralla paneudumme Sami Hilvon Viinakorttiin ja Tove Janssonin Näkymättömään lapseen. Nämäkin kirjat avaavat elämään uusia näkökulmia ja saavat unohtamaan yhteisten tapaamisten aikana omista sairauksista johtuvat vaivat.”
Arja Pasila
