Taiteen tartuttama Kaarina Köymäri hallitsee sikojenhoidon ja siveltimen käytön
Joka kevät kun ensimmäiset orvokit avaavat terälehtensä on Parkinsonin tautia sairastavan Kaarina Köymärin, 70, pakko tarttua siveltimeen ja ikuistaa kukkien herättämät tunteet öljyväreillä kankaalle. Orvokkitauluja Kaarina on maalannut ystävilleen lahjaksi ainakin 300, eikä loppua näy. Jokainen Orvokki-taulu on erilainen ja yksilöllinen, Kaarinan kulloisenkin mielialan ja orvokin kasvupaikan mukaan.
Pelkästään kukat eivät herätä Oripäässä ikänsä asuneessa Kaarinassa kuvan tekemisen halua, vaan moni muukin nähty ja koettu. Erityisellä rakkaudella hän on siirtänyt kankaalle omasta elinpiiristään tutuksi tullutta: maisemia, ihmisiä, lehmiä, hevosia, lintuja ja metsän eläimiä.
”Yritän aina siirtää kuvaan tunnetilan, jonka kohteen katsominen minussa herättää. Vaikka maalauksen lähtökohtana onkin usein näkemäni ja kokemani, en tarvitse maalatessani konkreettisia malleja, vaan monet työni syntyvät muistojen ja mielikuvien pohjalta”, kertoo Kaarina.
Mennessään naimisiin 1960 Kaarina jakoi miehensä Juhanin kanssa vastuun maatilasta. Lypsykarjan ja maanviljelyn ohella nuoripari aloitti heti alkuvaiheessa myös sikalatoiminnan. Neljän lapsen äitinä Kaarina joutui tekemään myös maatilalla pitkää päivää ja päätti väsyneenä hetkittäin parantua taiteen tekemisen tartunnalta.
”Töitä riitti iltamyöhään, eikä minulla olisi mielestäni ollut aikaa sellaiselle ylellisyydelle kuin maalaaminen. Ajattelin, että siveltimeen oli lupa tarttua vasta muun perheen nukkuessa kun kaikki pakolliset maatilan ja perheen hoitamiseen liittyvät työt on tehty. Taidetta teinkin sitten aina öisin ja yritin kyllä monta kertaa väsyneenä unohtaa taiteilun siinä kuitenkaan onnistumatta ”, Kaarina muistelee.
Vuosien kuluessa Kaarina opetteli kaikki maatilan työt, myös koneiden käytön, sillä Juhani-puoliso sairastui vaikeaan reumaan ja menehtyi 1990. Myös perheen kaikki neljä lasta ovat osallistuneet pienestä pitäen tilan töihin.
”Suurimman vastuun tilanhoidosta otti poikani Lauri, jonka ansiosta minun ja mieheni aloittama pienimuotoisen toiminta on laajentunut suursikalatoiminnaksi”, kertoo Kaarina. Jotain eläinten hyvästä hoidosta kertoo se, että Lauri Köymärin sikatila oli v. 2009 Faban sikatarkkailujärjestelmässä Suomen parhaita.
Vaikka Kaarina on ollut vuodesta 1995 virallisesti eläkkeellä, vaivaa häntä edelleen huono omatunto, jos maalaamisen hinku yllättää keskellä päivää.
”Tuntuu siltä, että minulla ei vieläkään ole siihen lupaa ennen iltaa kun muita päivän tekemisiä ei enää tarvitse huomioida.”
Piirtäminen ja maalaaminen lievittivät kavereiden kaipausta
Tarve tallentaa nähtyä ja koettua on istunut Kaarinassa tiukasti lapsesta asti.
”Tein värikynä- ja vesiväritöitä jo pienenä. Isäni kaatui jatkosodassa kun olin vajaa yksivuotias. Kasvoin äitini ja isäpuolen kanssa perheeni ainokaisena ja muiden lasten kanssa leikkimisen sijasta piirsin ja maalasin. ”
Rippikouluikäisenä Kaarina näki tätinsä maalaavan öljyväreillä ja pyöräili saman tien Oripäästä Loimaalle maalaustarvikekauppaan. Tuosta hetkestä lähtien maalaaminen öljyväreillä on ollut osa Kaarinan elämää.
Lisäoppia kuvantekemiseen Kaarina on saanut kansalaisopiston taidekursseilla ja perinteisesti hänen kesäänsä on aina kuulunut taideleiri. Maalausharrastuksen myötä Kaarina onkin saanut paljon ystäviä, joiden kanssa hän viihtyy monenlaisen yhdessäolon merkeissä.
Lumoutuminen ei katso aikaa eikä paikkaa
Lumoutuminen ja hetkeen tarttumisen taito ovat aina määritelleet Kaarinan maalaamista, ja nähty kauneus on aina voittanut hänen maailmassaan käytännön hankaluudet ja väsymyksen. Näin hänelle kävi myös viime syksynä Ylläksellä Parkinson-liiton lomajaksolla, jolle hän hakeutui lapsenlapsensa avustuksella.
”Yksi ryhmäläisemme oli vähän myöhässä kotimatkalle lähtöä odotellessa. Ympärillä avautuva maisema houkutteli tarttumaan hetkeen ja minä käytin odotusajan näkemäni kankaalle tallentamiseen. Lopputulos on nyt kaikkien nähtävissä näyttelyssäni Suvituulessa.”
Maalaamista enemmän Kaarina keskittyi Ylläksen lomalla kuitenkin kuntonsa kohentamiseen. Erinomaisen mahdollisuuden siihen antoivat pienet tunturit, joiden rinteillä vaeltelun Kaarina huomasi parantavan liikkumiskykyään jo yhden viikon aikana tuntuvasti.
”Olosuhteet kuntoiluun ovat Oripäässä syksyn pimetessä kehnot. Jalkakäytäviä ei ole ja iltaisin päälle putoava pimeä tekee maantien laidasta jalankulkijalle vaarallisen ulkoilureitin erityisesti minulle, sillä tasapainoni on heikentynyt ja olen alkanut pelätä kaatumista. Välttelenkin tienvarsilla kulkemista hämärässä. Ylläksellä ei tarvinnut pelätä autoja ja kumoon muksahtaessa vastassa oli tunturin pehmeä aluskasvillisuus.”
Itsehoitona hermoratahierontaa
Kaarinan Parkinsonin taudin ensimmäinen oire oli jalan laahaaminen. Siihen hän ei kuitenkaan osannut itse kiinnittää huomiota, vaan oivalsi asian vasta ystävien kysyessä syytä hänen poikkeavaan kävelytyyliinsä.
”Mieheni sisar sairasti tätä tautia ja surin silloin kovasti hänen kohtaloaan. Kun sama asia sattui omalle kohdalle, ei tarvinnut enää asiaa itkeä. Toinen tyttäreni on lääkäri, toinen sairaanhoitaja, joten taudista tiesin riittävästi. Tyttäreni myös rauhoittelivat minua sanomalla, että sairastuin niin vanhana etten ehtisi tämän elämän aikana kovin huonokuntoiseksi tullakaan.”
Itseään Kaarina hoitaa hermoratahieronnalla, jonka sanotaan lievittävän monenlaisia vaivoja iskiaksesta levottomiin jalkoihin. Hermoratahierojaksi hän kouluttautui aikanaan Kuopiossa maatalon töiden ohella. Myöhemmin hän opiskeli myös perinteistä hierontatekniikkaa ja hoiti monien vuosien ajan ihmisten vaivoja oppimaansa soveltaen.
”Jos en olisi sairastunut, kävisin hieromassa ihmisiä vieläkin. Nyt Parkinsonin taudista johtuva väsyminen, yksi tautini kiusallisin oire, on monen tekemisen este. Autolla ajamistakin olen vältellyt, sillä suunnaton uupumus saattaa yllättää minut missä tahansa.”
Myös itseään Kaarina hoitaa omatoimisella hermoratahieronnalla, jonka hän aloittaa silmäkulmista ja päästä edeten vähitellen jalkoihin. ”Hermoratahieronta vähentää selkeästi oireitani. Myös neurologini totesi hieronnan tekevän minulle hyvää ja arvioi viime käynnillä, ettei tautini ollut juurikaan edennyt.”
Sukutarinoiden laskokset auki kirjoittamalla
Kaarinalle maalaaminen merkitsee osittain myös monien sellaisten asioiden näkyväksi tekemistä, jotka muuten jäisivät huomiota vaille. Yksi sellainen asia on hänelle ollut sodassa kaatunut isä, josta hänelle ei jäänyt muuta muistoa kuin valokuvat ja isän rintamalta kirjoittamat kirjeet. Niiden pohjalta syntyneen mielikuvan varassa Kaarina maalasi isästään taulun, jossa tämä sukii maatalon edustalla rakkaita hevosiaan. Oman maalauksen arvoisia ovat olleet myös viitisen vuotta sitten kuolleet Sissi-koira ja Valtsu-kissa, jotka Kaarina tallensi makaamassa kotinsa sohvalla, lemmikkien kielletyllä mielipaikalla.
Sukupolvien laskoksiin jää monesti paljon sellaista, mikä ei ilman tallentamista siirry lapsille ja lastenlapsille. Elämänsä varrella Kaarina on kuullut suvustaan monia mielenkiintoisia tarinoita. Nuo tarinat hän haluaa nyt siirtää jälkipolville ja tehdä näkyväksi sukunsa historiasta sen, mikä hänen lastenlastensa aikuistuessa olisi jo unohtunut.
”Vuoden verran olen kirjoittanut muistamaani ja kuulemaani vihkoon. Nyt erilliset tarinat ovat suurin piirtein valmiita ja tyttäreni ovat luvanneet auttaa niiden tietokoneelle tallentamisessa”, Kaarina kertoo.
Entä sitten Kaarinan lapset ja 13 rakasta lastenlasta, onko Kaarinan hinku tallentaa kaikki kaunis kankaalle tarttunut johonkin heistä? Kyllä vain – useampikin heistä osaa ja haluaa maalata. Yksi heistä maalasi 10-vuotiaana Kaarina-mummilleen hienon maisemataulun, jota katsoessa vakuuttuu välittömästi kuvantekijän taiteellisesta lahjakkuudesta.
”Samainen tyttö ei lopulta kuitenkaan valinnut elämäntehtäväkseen lapsuutensa unelma-ammattia, vaan opiskelee parhaillaan arkkitehdiksi. Myös kaikki muut lastenlapseni ovat päätyneet opiskelemaan itselleen mieluisia asioita, mistä olen hyvin onnellinen”, sanoo Kaarina.
Teksti ja kuva: Arja Pasila
