Katri Niemi ja Sören Tangberg, Rakkautta ensisilmäyksellä
Parkinsonin tautiin sairastutaan yleensä 60-vuotiaana tai vanhempana. Katri Niemi, 48, huomasi 16 vuotta sitten olevansa poikkeus säännöstä: vasemman käden vapina ja saman puolen jalalla ontuminen alkoivat vaivata Katria 32-vuotiaana hänen toista lasta odottaessaan. Diagnoosin etsimiseen kului pari vuotta, kun lääkäritkään eivät hevillä halunneet uskoa nuoren naisen oireita Parkinsonin taudista johtuviksi.
Yleensä lääkkeet pitävä taudin oireet hyvin kurissa ensimmäiset viisi vuotta. Tässäkin kohtaa Katri huomasi olevansa joukkoon kuulumaton. Sopivaa lääketasapainoa ei hänelle ole tähän päivään mennessä löydetty, vaikka kaikkea mahdollista on kokeiltu.
”Saan tasapainoa heikentäviä pakkoliikkeitä kun lääkettä on elimistössä liikaa tai jähmetyn vaihtoehtoisesti liikkumattomaksi sängyn pohjalle kun lääkettä on liian vähän. Vuonna 2000 hakeuduin stimulaatioleikkaukseen, jossa aivoihini asennettiin ohut elektrodi liikkeitä säätelevän hermojärjestelmän alueelle. Johto elektrodista kulkee rintakehän alle asennettuun stimulaattoriin, joka on samantapainen kuin sydämentahdistin”, Katri kertoo. ”Stimulaattorin tehoa ei kuitenkaan ole yrityksistä huolimatta onnistuttu säätämään lääkkeen määrän kanssa yhteensopivaksi.”
Sairaudesta johtuen osa Katrin ihmissuhteista on vuosien varrella kariutunut. Hän sanoo ymmärtävänsä ihmisiä, joita sairaus pelottaa.
”Parantumattoman sairauden ja sen aiheuttamien muutosten hyväksyminen vaatii erityisesti parisuhteessa terveeltä osapuolelta paljon. Itsellenikään ei omakuvan uudelleen rakentaminen ole ollut helppoa, sillä ennen sairastumista elämäni oli onnistumisia täynnä.”
”Helsingin alueen Parkinson-kerhosta olen löytänyt upeita ihmisiä, sairastuneita ja omaisia, jotka ovat tukeneet minua hienosti. Heidän kanssaan olen voinut puhua sairauden lisäksi kaikesta muustakin.”
Vajaa vuosi sitten Katri oli varma siitä, ettei elämä enää yllättäisi, ainakaan positiivisesti. Toisin kuitenkin kävi. Viime kesänä hän tapasi Roomassa ystäviensä luona Sören Tangbergin, 56, ravureita ja ratsuja Italiassa kouluttavan ruotsalaismiehen.
”Molemminpuolista ihastumista ensisilmäyksellä”, sanovat Katri ja Sören, eikä katse heidän välillään jätä tilaa epäilyille.
Vahva tunne on antanut kummallekin rohkeutta murtaa turvalliset arkikuviot, ja ensitapaamisen jälkeen suhde on kehittynyt vauhdilla. Kova ikävä toisen luo hellitti kuitenkin vasta viime joulukuussa, kun Sören muutti Italiasta Helsinkiin Katrin luo. Viittä kieltä puhuvana hän tapailee nyt suomen kielen sanoja ja työskentelee nuoria hevosalalle kouluttavassa Harjun oppimiskeskuksessa Virolahdella.
”Elämä yllätti taas kerran – tällä kertaa odottamattoman hienosti. Meistä kumpikaan ei odottanut enää, että omalle kohdalle sattuisi tällainen onni.”
”Huonoina päivinä kun en jäykkyydestä johtuen pysty edes nousemaan sängystä, Sören tuo minulle aamupalan sänkyyn, käy kaupassa, tekee ruoan, huolehtii kaikilla tavoilla. Hyvinä päivinä elämme tavallista arkea: teemme kävelyretkiä, käymme raveissa ja puhumme puhumasta päästyämme. Uudesta perheenjäsenestämme iloitsevat myös poikani, joihin Sören onnistui solmimaan luottamuksellisen suhteen heti alkumetreillä.”
Sairaus on opettanut kantapään kautta Katrin elämään vain tätä päivää, ja hänestä on kehittynyt hetkeen tarttumisen mestari, joka ei enää edes arvaile, millainen on huominen.
”On lopultakin aika vähän sellaisia asioita, joihin voi itse vaikuttaa. Nyt minulla on kuitenkin rinnallani oma hevoskuiskaaja. Olen nähnyt, kuinka hän rauhoittaa kouluttamattomat ja pelokkaat hevoset hetkessä, samanlainen vaikutus hänellä on minuun. Tulevaisuuden suhteen olen nyt luottavaisempi kuin moniin vuosiin.”
