Parkinson-liitto järjesti #MillainenLiikehäiriö -kuvakisan. Osanottoja tuli toistakymmentä. Voittajat valittiin raadissa, johon osallistuivat Parkinson-liiton järjestösuunnittelijat. 

Kolme ensimmäistä saivat lahjakortin Holiday Club Inniin. Onnittelut voittajille ja kiitokset kaikille osanottajille!

Ensimmäiselle sijalle valittiin Ulla Mursula kuvallaan mehiläisestä: 

Kimalainen. Se on arvaamaton ja pelkoa sekä inhoakin herättävä. Toisinaan se jähmettyy paikoilleen ja toisinaan pörrää herkeämättä. Pistäessään se aiheuttaa tuskaa ja kipua. Se on kohdattava hivenen kunnioituksella, mutta sille ei saa antaa liiaksi valtaa. Sen kanssa on vain opittava elämään. Aivan kuten Parkinsonin tauti.

Ei niin paljon pahaa ettei jotakin hyvääkin. Parkinsonin taudin innoittamana katson maailmaa erilaisten, paljon hienompien, silmälasien läpi kuin ennen diagnoosia. Niinpä olen alkanut harrastamaan valokuvausta. Tämäkään kuva ei olisi nyt tässä, jollei minulla olisi Parkinsonin tautia. Eli kyllä siitä on hyvääkin seurannut. Ja niin on kimalaisellakin pisteliäästä ulkonäöstään huolimatta oma tehtävänsä ekosysteemissä.

Toiselle sijalle valittiin Kari Asikaisen tarina ja kuva arkartelemastaan pillerirasiasta:

”Parkkikseni” on  saman- ja erilaista. Ihan niin kuin muillakin Parkinsonia sairastavilla. Samaa on se, että oireita yritetään helpottaa lääkkeillä. Parantumattoman ja etenevän neurologisen tautimme oireet vaihtelevat ja voivat olla hyvinkin erilaisia. Minulla, alkuvaiheen sairastajalla, on nyt vasemman käden lepovapina on hallitsevinta.

Tärkein lääkkeeni on levodopa, jota otan 100 mg kolme kertaa vuorokaudessa. Proteiini heikentää sen vaikutusta. Tämän vuoksi sovitan ruokailurytmini ja lääkkeen ottamisen eroon toisistaan. Asian helpottamiseksi ja muistamiseksi laitan jokaisen annoksen eri dosettiin. Näin lääke on helppo kuljettaa ja ottaa ajallaan. Varmuuden vuoksi tein lisäksi värikoodin, joilla erotan rasiat toisistaan.

Lääkkeillä on sivuvaikutuksia. Luulen, että intoni solmujen tekoon on tällaista ”sivuvaikutteista” puuhakkuutta. Olen nimittäin viime aikoina innokkaasti värkännyt tällaiseen toimeen hyvin sopivasta Paracord-narusta lukemattoman määrän askartelutöitä. 

Kolmannelle sijalle valittiin Satu Hautamäen kolme kuvaa ja niihin liittyvät runot: 

Vain ääni 

Muutama lääkärin sana, ystävällinen
virallinen ääni
”selkeä löydös vasemmalla puolella – Parkinson”

Väri pakenee kasvoilta, ahdistaa, sattuu
– siinä hetkessä vain tuijotan puhelinta ja huudan ääneen
Entinen elämä päättyy ja uusi alkaa
alkaahan varmasti?

Musta, tukahduttava pilvi laskeutuu rintaan
– suru kietoutuu tiukasti ympärilleni

Vain ääni – mutta niin täynnä sanomaa, täynnä ahdistusta

 

Sokkiviikot Parkinson diagnoosin jälkeen v 2012

Tuntuu, että en jaksa
kohta enää pitää itseäni kasassa,
päivästä toiseen
esittämistä toisten edessä
joka puolella vain pimeyttä
vaikka haluan vain huutaa:
mulla on IKÄVÄ mun ELÄMÄÄ

Itken itseni salaa uneen iltaisin
kuinka mielelläni pääni levollisesti
pehmeälle tyynylle laskisin
Antaisin melkein mitä vaan,
jos sen ajan joskus saisin takaisin,
että tuntisin taas olevani yhtä ehjä
kuin joskus ennen
olla vahva tullen mennen

Yksi askel eteen
kaksi askelta taakse
kuin painajaisunessa
yritän olla uppoamatta
syvään veteen

Kuin loputtomassa suossa
ilman taukoa, hengittämättä
mitään helpotusta tulematta,
mitään hyvää enää odottamatta

Onko vain hyväksyttävä
että kaikki oli nyt vaan sitten tässä ja nyt
Onko muu maailma minut hyljännyt
taakseen jättänyt

Mistä uusia voimia, mistä positiivisia,
voimaannuttavia sanoja
olen niin uupunut, vailla hyviä
kevyitä tuntoja

Kovalla koetuksella
on parempaan huomiseen
luottava lapsenuskoni

Pieni toive paremmasta huomisesta
elää kuitenkin rinnassani
siksi kirjoitan nämä pahat sanat
ulos sisältäni, ajatuksistani

 

Päivä omana itsenäni

Itken vaihteeksi ilosta
nauttien jokaisesta hyvän olon sekunnista
leijun höyhenen kevyenä, kuulostellen oloani
sain viettää tämän päivän entisenä itsenäni

Lause ”Katson maailmaa uusin silmin”
sai kohdallani uuden merkityksen
En osaa selittää tätä tunnetta mitenkään
se pitää minua hellässä otteessaan

Ilon sanat sisältäni pursuavat
hallitsematta ilmoille tupsahtavat
ilmeeni vaihtuu epäuskosta toiveikkuuteen
en tiedä nauraako vai itkeä
siksi kokeilen varmuudeksi molempia

Kuin lapsi uuden lelun saadessaan
ihastelen omaa oloani, seuraan kävelyäni,
tunnustelen kivutonta kehoani

Tämän ihanan päivän voimalla
annoin mieleni täyttyä toiveikkuudella
kasvatin sisintäni rohkeudella

Kuin päiväperho täysin siemauksin elämästä nautin
joka solullani täydesti hengitin
kaikki hyvän olon ainekset ja muistot sydämeeni pakkasin
pahan päivän varalle sieluuni talletin

Jaa artikkeli