Vastaan Parkinsonliiton liikuntatoiminnasta ja osallistuin marraskuussa valtion liikuntaneuvoston, opetus- ja kulttuuriministeriön, yleisradion, Veikkauksen, Suomen Olympiakomitean, Suomen Paralympiakomitean sekä Suomen Kuntaliiton yhdessä järjestämään Liikuntafoorumiin. Tapahtuma pidettiin tänä vuonna verkossa webinaarina ja mukana oli monia hyviä puhujia ja panelisteja sekä puheenvuoroja liikunnasta ja urheilusta.

Foorumin tavoitteena on vahvistaa liikunta- ja urheiluasioiden yhteiskunnallista vaikuttavuutta ja painoarvoa. Foorumissa käsitellään ajankohtaisia, vaikutukseltaan merkittäviä ja liikuntakulttuurin arvopohjaan liittyviä kysymyksiä.

Korona on korostanut kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin merkitystä

Tiede- ja kulttuuriministeri Antti Kurvinen kertoi koronan ristiriitaisista vaikutuksista liikunnan harrastamiseen. Toisaalta ulkoliikunta on lisääntynyt ihmisten hyödynnettyä luonnon ja ulkoliikuntapaikat entistä paremmin sisäliikuntapaikkojen ollessa suljettuna. Kolikon kääntöpuolella on kuitenkin entisestään lisääntynyt polarisaatio. Ihmiset, jotka ovat aiemminkin liikkuneet aktiivisesti, ovat pitäneet rutiineistaan kiinni tai keksineet uusia tapoja liikkua turvallisesti. Sen sijaan kuilu liikunnallisten ja liikkumattomien välissä on kasvanut.

Kun iso osa normaalista, arkisesta aktiivisuudesta on jäänyt monilta koronan myötä pois, liikunnan osuus päivittäistoiminnoissa väheni. Korona-aika on kuitenkin korostanut meille kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin merkitystä ja ihmisten tietoisuus liikunnan merkityksestä omalle hyvinvoinnille on Kurvisen mukaan kasvanut.

Tilaisuuden mielenkiintoisimman puheenvuoron piti mielestäni teologian professori Jaana Hallamaa Helsingin yliopistosta. Hallamaa keskittyi osuudessaan liikunnan arvokysymyksiin ja hänen sanoin ”liikunta on niin monin eri tavoin arvokasta, että siihen liittyy myös arvoristiriitoja”. Liikkeessä oleminen on elämän edellytys ja liikunnan arvo on meillä hyvin tiedossa eri kanteilta katsottuna. Silti nykyihminen on hyvin mukavuudenhaluinen ja pyrkii keksimään keinoja, jotta arkista liikuntaa tulisi mahdollisimman vähän. Aika moni meistä suorittaa liikuntaa eli esimerkiksi kulkee autolla kuntosalille, jossa tunnin ajan rehkii vimmatusti – sen sijaan että kävelisi kuntosalille tai kauppaan. Hissillä kulkeminen on paljon vaivattomampaa kuin portainen kapuaminen.

Kun liikunta ei ole osa arkea, se muuttuu vapaa-ajan tekemiseksi, jota pitää harrastaa erikseen. Lopulta liikuntaa harrastavan ihmisen aktiivisuus voi olla vähäisempää kun henkilön, joka on aktiivinen arjessaan.

Kun liikunta ei ole osa arkea, se muuttuu vapaa-ajan tekemiseksi, jota pitää harrastaa erikseen. Lopulta liikuntaa harrastavan ihmisen aktiivisuus voi olla vähäisempää kun henkilön, joka on aktiivinen arjessaan ja liikuttaa itseään arkiaskareissa ja hyötyliikunnalla; kävelemällä tai pyöräilemällä autoilun sijaan, siivoamalla, tekemällä puutarhatöitä, ulkoiluttamalla koiraa tai valitsemalla portaat hissin sijaan.

Myös Hallamaa nosti esiin liikunnan polarisaation. Liikkumisen tavat kuvastavat ihmisten välistä epätasa-arvoa. On selvää, että kaikki eivät pysty harrastamaan golfia tai palkkaamaan personal traineria. Onneksi nykyään kunnat ovatkin rakennuttaneet hyviä ulkoliikuntapaikkoja, jotka mahdollistavat liikunnan ilon ja hyvää tekevät vaikutukset ihan kaikille. Myös kansanedustaja Paavo Arhinmäki nosti esiin omassa puheenvuorossaan, että kuntien on jatkossakin tärkeä panostaa liikuntapaikkoihin eikä tehdä liikunnan määrärahoihin pienimpiäkään leikkauksia.

Yhdistystoiminta sisältää paljon liikuntaa

Hallamaa korostaa, että liikuntamahdollisuudet tulisi tehdä sellaisiksi, että liikuntaa ei tarvitsisi lähteä erikseen harrastamaan. Tämä tuo mielestäni hyvin esiin myös meidän kansanterveys- ja vammaisjärjestöjen merkityksen liikunnan mahdollistajana. Kun sairastava lähtee vertaistapaamiseen, hänelle kertyy askeleita ihan huomaamatta. Monesti tapaamiset sisältävät jo itsessään taukoliikuntaa ja kenties henkilö innostuu vielä osallistumaan säännöllisesti kokoontuvaan jumppa- tai peliryhmään. Yhdistystoimintaan mukaan lähteminen lisää merkittävästi osallistujien liikunta-aktiivisuutta ja aktiivisuutta yleensäkin.

Yhdistystoimintaan mukaan lähteminen lisää merkittävästi osallistujien liikunta-aktiivisuutta ja aktiivisuutta yleensäkin.

Parkinsonliiton jäsenyhdistyksissä liikutaan paljon ja monin eri tavoin ja se on todella upeaa. Kattava lajivalikoima tarjoaa jokaiselle mielekästä liikuntaa keilauksesta bocciaan tai kävelystä tanssiin. Kiitos teille kaikille, jotka toimitte liikunnan vapaaehtoistehtävissä tai innostatte muulla tavoin jäseniämme liikkumaan. Teette todella arvokasta vapaaehtoistyötä liikuttaen 7500 jäsentämme! Tehdään yhdessä alkaneestakin vuodesta 2022 liikunnallinen vuosi!

Kirjoittaja Reetta Siltanen on järjestötoiminnan asiantuntija ja liikunnan yhteyshenkilö Parkinsonliitossa

Vietimme puheenjohtaja- ja sihteeripäiviä lokakuun alun harmaudessa Ilkon kurssikeskuksessa. Vaikka ilma oli harmaa, oli tunnelma hyvin valoisa ja innostunut. Oli ilahduttavaa tavata kasvokkain pitkän tauon jälkeen. Paikalla oli paikallisten Parkinson-yhdistysten lisäksi valtakunnallisten Dystonia- ja Huntington-yhdistysten sekä Essentiaalinen vapina ry:n edustajia.

Päivien loppupuolella keskityttiin pienryhmissä miettimään yhdistyksien tulevaisuutta jokaisen toimijan oman yhdistyksen kautta. Keväällä 2021 verkossa olleilla puheenjohtaja-sihteeripäivillä olimme saaneet Opintokeskus Siviksen Raisa Omaheimolta asiantuntijaluennon siitä, miltä järjestöjen tulevaisuus Suomessa yleensä näyttää, joten oli mielenkiintoista suunnata tällä kertaa katseet omaan yhdistykseen.

Mitä hyvää omassa yhdistyksessä on?

Tehtävänantona oli miettiä, mitä hyvää omassa yhdistyksessä on. Mitä sellaista meillä on, mikä toimii hyvin emmekä halua siitä luopua. Oli hieno huomata, että esiin nostettiin hyvä, toimiva hallitus, sitoutuneisuus ja luottamus siihen, että toimijat tekevät mitä lupaavat. Tämä on hyvä pohja sille vahvalle yhteistyölle, mitä yhdistysten toiminnassa tarvitaan, jotta kukaan ei yksin joudu ottamaan suhteettoman suurta taakkaa kannettavakseen. Näin yhdistystyöstä tulee myös kevyempää ja mukavampaa.

Vertaistuki onkin koko toiminnan ydin ja sitä ei kannata hukata byrokratian tai muiden haasteiden jalkoihin.

Hyvää omassa yhdistyksessä kerrottiin olevan myös erilaiset toiminnat, mutta siihen liittyen, kaiken kantavana voimana oleva, vertaistuki. Vertaistuki onkin koko toiminnan ydin ja sitä ei kannata hukata byrokratian tai muiden haasteiden jalkoihin. Jäsenlehden olemassa oloa pidettiin hyvänä ja säilytettävänä asiana ja se onkin varmaan ollut varsinkin koronan aikana tärkeä tiedon välittäjä.

Mitä omassa yhdistyksessä tulisi kehittää?

Toisena tehtävänä pienryhmissä tuli pohtia, mitä omassa yhdistyksessä tulisi kehittää. Tässä tehtävässä saatiin huomata, että on olemassa paljon huolta toiminnan hiipumisesta. Tuntuu, että myös toiminnan uudelleen käynnistymisessä on vaikeuksia ja tähän yhdistyksissä toivotaan myös liiton apua. Olemassa oleviin ryhmiin tarvitaan sekä apua käynnistämiseen että vertaistukea ja työnohjausta ryhmien vetäjille. Keskustelua herättää myös se, miten löydetään uusia vapaaehtoisia toimimaan yhdistyksissä ja ryhmissä.

Yhdistysten sisällä koettiin myös tarvetta selkeyttää hallituksen jäsenten rooleja ja kehittää yhteistyötä muiden tahojen kanssa. Yhteistyön tarve korostuu varmasti nyt paljon kautta linjan, sillä rahoituksen turvaamiseksi myös STEA odottaa valmiutta yhteistyöhön. Ensi vuonna Parkinsonliiton jakamasta jäsenjärjestöavustuksesta pieni siivu jaetaan yhteistyötä jonkin toisen toimijan kanssa tekevien yhdistysten kesken.

Uusien ihmisten tavoittaminen ja jäsenmäärän kasvu ei noussut tässä yhteydessä muita tärkeämmäksi seikaksi, vaikka sen on muissa yhteyksissä huomannut olevan huolenaiheena. Ehkäpä tästä oli jo noustu pohtimaan, miten tavoitetaan uusia jäseniä mukaan, sillä kehitettäväksi kohteeksi löydettiin kotisivut sekä jäsenkirje ja yleensäkin viestinnän kehittäminen niin, että se houkuttelee ihmisiä osallistumaan yhdistyksen toimintaan.

Mistä oma yhdistys voisi luopua?

Viimeisenä ja hieman hankalana asiana oli pohtia, mistä oma yhdistys voisi luopua. Tälle kysymykselle ei ehkä jäänyt enää paljon aikaa. Pienryhmistä nousi vain se huomio, että yleensä turhaa toimintaa ei kannata jatkaa, jos se ei kiinnosta jäseniä. Aina voi kokeilla jotain uutta, mutta siitä voi luopua, jos se ei toimi. Hallinnollisia tehtäviäkin koettiin olevan vielä sellaisia, joista voitaisiin luopua.

Aina voi kokeilla jotain uutta, mutta siitä voi luopua, jos se ei toimi.

Melko vähän nousi siis asioita, joista haluttaisiin luopua, mikä tuntuu siltä, että toiminta on muotoutunut jo hyvin vastaamaan tarpeita. Ja suurin keskustelu käytiinkin varmaan kehittämiseen liittyvässä kysymyksessä. On hienoa huomata, että oman toiminnan arviointi sai aikaan iloisen puheensorinan ja toiminnan kehittämisen pohtiminen koettiin suurimmaksi osaksi positiiviseksi asiaksi. Ja näinhän se parhaimmillaan onkin. Toiminnan arviointi ja kehittäminen saa olla mukavaa yhteistä pohdintaa siitä, mihin haluamme yhdistyksenä olla menossa. Tätä pohdintaa onkin hyvä jatkaa oman yhdistyksen kesken.

Kirjoittaja Heljä Tuomi on Parkinsonliiton järjestösuunnittelija

Annukka Tuovinen
”Apuväline on laite, joka edistää tai ylläpitää käyttäjänsä toimintakykyä silloin, kun se on vamman tai sairauden vuoksi heikentynyt. Tarkoituksenmukainen apuväline on luonteva osa käyttäjänsä elämää. Apuväline mahdollistaa suoriutumisen erilaisista tehtävistä sekä helpottaa osallistumista elämän eri tilanteisiin.” (https://thl.fi/fi/)

Olen koulutukseltani toimintaterapeutti vuosimallia 1997. Toimintaterapia-alaan kuuluu ihmisen toiminnan analyysi ja pyrkimys löytää olemassa olevat voimavarat. Toimintaa tuetaan löytämällä uusia tapoja toimia ja / tai käyttämällä apuvälineitä.

Toimintaterapeutiksi valmistumiseni aikaan ei juurikaan ollut teknisiä apuvälineitä. Esimerkiksi ruokailun apuvälineinä oli paksunnoksia, NeaterEater-laite eli lusikka pitkän varren päässä, joka oli kiinnitetty alustaan. Näin henkilö pystyi itse syömään vaikka käsi tärisikin. Moderneja apuvälineitä tuolloin oli mm. turvaranneke turvapuhelimeen yhdistettynä, sähköisesti avautuvat ovet, ikkunat, keittiö ja wc-tasot, säädettävä sänky ja helppokäyttöinen kaukosäädin televisioon. Liikkumisen apuvälineissä oli akulla toimivat mopot ja pyörätuolit, joihin pystyttiin asentamaan erilaisia ohjausmekanismeja esim. puhallusohjaus. Tietokoneilla oli erilaisia harjoitusohjelmia kuntoutumisen tueksi.

Uusien innovaatioiden myötä apuvälineiden määrä on kasvanut ihan hurjasti ja mahdollistanut itsenäisen elämän monelle vaikeastikin vammaiselle henkilölle. Digitaalisuus on vallannut alan.
Mitä digitaalisuus tarkoittaa? Digitaalisuus on datan (tiedon) syöttämisessä, käsittelyssä, siirrossa, tallennuksessa ja esittämisessä käytettävä menetelmä, jossa data esitetään täsmällisinä arvoina, joita on rajallinen määrä. Helmitaulu on perinteinen digitaalinen laskin. Merkkituli on perinteinen digitaalinen viestintäväline. Se voi olla pelkkä nuotiotuli, joka on joko päällä tai pois. (https://fi.wikipedia.org/wiki/Digitaalisuus)

Menittekö sekaisin? Minä ainakin menin. Digitaalinen ei olekaan mikään moderni juttu vaan nimitys tuolle edellä mainitulle määrittelylle. Nykyisin käytetään yleisesti sanaa digi, -yhteiskunta, – opastus, -maailma, -apuvälineet jne. Pitäisiköhän tuolle digi- sanalle löytää joku muu, joka paremmin kuvaisi nykyajan keksintöjä? Viisaammat voi sen päättää.

Vanhus- ja lähimmäispalvelun liitto ry:n (Valli) ikäteknologiakeskuksen erityisasiantuntija Kaisa Huuhtasen viime vuoden puolella pitämässä koulutuksessa arvioitiin digiasiaa käyttäjän näkökulmasta. Suuri osa hyvän arjen elementeistä on paljolti digitalisoitunutta, esimerkiksi asioiden hoitaminen, kotityöt, sosiaaliset suhteet. Ruokailun apuvälineinnovaatio on esim. älylusikka, joka oppii viikossa käyttäjänsä kädenliikkeet ja vakauttaa lusikan niin, että syöminen onnistuu…tietokone lusikassa!

Sosiaalisten suhteiden hoitamisessa löytyy vaikka minkälaista puhelinta, tietokonetta ja tablettia. Niitä voi käyttää omatoimisesti tai ne ottavat yhteyttä, jos on tarve. Huippuunsa on viety läheisyyden digitalisointi. On äänteleviä ja liikkuvia tekohylkeitä ja kissoja, joita voi sitten silitellä.

Huuhtasen mukaan iäkkäiden digipalveluiden kehittämisessä suurena haasteena on, etteivät palveluiden käyttäjät ja kehittäjät kohtaa toisiaan. Kehittäjät eivät tiedä käyttäjien kokemuksista eikä käyttäjiä oteta mukaan kehitystyöhön. Myöskään tuotteiden kehittäjät eivät ole tietoisia toisistaan ja kehittämistyöstä puuttuu pitkäjänteisyys.

Usein unohtuu myös, etteivät ikääntyneet ole homogeeninen ryhmä. Yli puoli miljoona +65 vuotiasta suomalaista on digiyhteiskunnan ulkopuolella. Ja mitä pidemmälle yhteiskunta digitalisoituu, sitä kauemmaksi ulkopuoliset jäävät. Jotta digimaailma saadaan lähemmäs ikääntyneitä, pitäisi kehittää digiopastusta ja tuen helppoa saatavuutta. Iäkkäiden kanssa yhteydessä olevan henkilökunta (mm. kela, hoitotyö) pitäisi kouluttaa digiopastukseen. Ja tarvittaisiin yksi taho jolla on langat käsissä ns. digiministeriö.

Digimaailma on lisännyt ihmisten osallisuutta, tietoisuutta, turvaa ja monta muuta asiaa, mutta vielä on paljon tekemistä, jotta digitalisaatio saadaan valjastettua palvelemaan meitä parhaalla mahdollisella tavalla ja jotta siinä toteutuvat tasa-arvo ja yhdenvertaisuus. Mutta haaste on heitetty ja vauhti vaan kiihtyy!

Tietoa apuvälineistä:
www.valli.fi/tyomuotomme/ikateknologiakeskus/
www.valli.fi/wp-content/uploads/2019/11/ITK-pisteet2018_kevyt.pdf
https://kuvasto.respecta.fi/
www.parkinsons.org.uk/information-and-support/equipment-living-aids-and-technology

Kirjoittaja:TIMO MONTONEN

Sain pyynnön, josta en voinut kieltäytyä. Kirjoittaisinko ensimmäisen postauksen Parkinsonliiton uusille kotisivuille perustettavaan blogiin? Se olisi orientoiva teksti, jossa voisin pohtia kirjoittamista ja blogin olemusta.

Jatkossa blogiin kirjoittaisivat eli bloggaisivat enimmäkseen liiton omat työntekijät, jotka käsittelisivät ammattinsa näkökulmasta ajankohtaisia järjestöasioita ja yhteiskunnan ilmiöitä. Bloggaajana toimiminen olisi vapaaehtoista – blogiteksteistä ei maksettaisi erillistä kirjoituspalkkiota.

Monenlaisia tuntemuksia heräsi, kun ajattelin Parkinsonliiton työntekijöiden liittymistä blogien ja niiden kirjoittajien muodostamaan yhteisöön eli blogistaniaan tai blogosfääriin. Ilahtumiseen sekoittui hämmennystä ja epäilyä. Tiivistän pohdintani kolmeen tunnereaktioon.

Vihdoinkin!

Parkinsonliiton blogia on kaivattu. Blogi tulee tarpeeseen. Blogi antaa liiton työntekijöille ja vieraileville kirjoittajille mahdollisuuden esittää asiantuntijuutensa puitteissa persoonallisia näkökulmia, mielipiteitä ja kannanottoja, jotka voivat olla terävämpiä, voimakkaampia ja värikkäämpiä kuin neutraali asiaviestintä.

Liiton blogista tulee houkutteleva, kun muistetaan ajankohtaisuus, linkittyneisyys ja vuorovaikutteisuus eli lukijoiden kommentointimahdollisuus.

Vaikka kyse on järjestöblogista, jossa kirjoittajat edustavat työnantajaansa, blogiin on viisasta laittaa vastuuvapauslauseke, sivujen ylläpitäjän ilmoitus, että kirjoitukset ovat kirjoittajien henkilökohtaisia mielipiteitä eivätkä edusta liiton virallista kantaa tai näkemystä.

Nyt vasta…

Miksi Parkinsonliitto ei ole julkaissut blogia sivuillaan jo aiemmin? Blogihan ei ole mikään uusi ilmiö. Eri elämänalueita käsitteleviä blogeja ovat pitkään julkaisseet paitsi yksityishenkilöt myös yritykset ja organisaatiot. Itsekin olen liki kahden vuosikymmenen aikana kirjoittanut verkkoon kolumnipalstaa, blogin edeltäjää, ja sitten blogannut usealla sivustolla eri rooleissa: opetusalan ammattilaisena, kirjoittajakoulutuksen suunnittelijana, Parkinsonpotilaana, kulttuurikeskustelijana. Joskus bloggaaminen on ollut osa palkkatyötä, joskus sivutoimi, joskus vapaaehtoisuuteen tai harrastuneisuuteen perustuvaa.

Mikä on muuttunut, että nyt liitossa tartutaan – vaikka jälkijunassa – tähänkin viestintävälineeseen?

Viestinnän muutoksia on viime vuosina koettu sekä liiton sisällä että ympäröivässä työkulttuurissa. Liiton lehti on uudistunut, se on saanut uuden nimen ja ulkoasun – Parkinson-postia on nyt nimeltään Hermolla, mikä vastaa paremmin liiton profiilia erilaisten liikehäiriösairaiden etujärjestönä.

Viestinnän virtuaalistuminen yhdessä palvelujen digitaalistumisen kanssa asettaa kasvavia paineita harvakseltaan ilmestyvää jäsenlehteä nopeampaan viestintään. Liiton blogi on nähtävissä osana uudistumisprosessia, joka vastaa jäsenkunnan muuttuviin tarpeisiin lujittamalla verkkoviestinnän roolia.

Työn tekemisen kulttuurin muutoksia ympäröivässä yhteiskunnassa on asiantuntijuuden näkyvyyden lisääntyminen. Työpaikan kehittämispäivillä saadaan kuulla, että jokainen on oman työnsä asiantuntija. Tästä on lyhyt matka oletukseen. että jokaisella on sanottavaa työstään. Opintoihin perustuva ja työn mukanaan tuoma asiantuntijuus on työsuhteessa bloggaavilla ikään kuin työnantajan omaisuutta, vaikka sen näkyväksi tekeminen kirjoittamalla vaatiikin muista työtehtävistä poikkeavaa luovuutta ja itsensä likoon laittamista.

Toinen muutos on työ- ja vapaa-ajan välisen rajan liudentuminen – veikkaan, että moni tähänkin blogiin tulevaisuudessa postaava kirjoittaa aivoituksensa iltaisin kotona, viikonloppuna mökillä tai lomamatkalla kaukana työpaikalta, jolloin on helpompi sallia itselleen äkkivääriä näkemyksiä toisin kuin työpaikan sopuun pyrkivässä ympäristössä.

Kannattaako enää?

Blogi-innostuksen huippuhetket perinteisessä kirjoitetussa muodossa on jo nähty. Sosiaalisessa mediassa ääni ja liikkuva kuva ovat rynnimässä kirjoittamisen ohi.

Kuka jaksaa kohta enää lukea ja kirjoittaa, kun suosittujen sivustojen loppumaton kuvavirta tarjoaa voimakkaamman immersion, tietokonepeleistä tutun uppoutumisen tunteen? Punnittua sisältöä tärkeämpää näyttää kuitenkin usein olevan linkkien klikkaamisen houkuttelevuus, vihjailevat ja paisuttelevat otsikot, koukut, jotka johdattavat sisällöltään tyhjiin ”uutisiin”. Lukijan halutaan vain käyvän sivulla, näkevän julkaisuun liitetyt mainokset, jotka jo itsessään ovat omiaan häiritsemään keskittymistä asiantynkään.

Laskeskelin, että saan sähköpostiini kuukaudessa reilut 40 Parkinsonin tautiin ja muihin liikehäiriösairauksiin liittyvää viestiä, joista osa on uusia blogipostauksia. Tarvitsenko vielä yhden kanavan? Suomenkielisten viestien osuutta voisi hyvinkin kasvattaa, sillä alle neljännes tulee Suomesta, valtaosa kansainvälisiltä toimijoilta.

Jos Parkinsonliiton blogi onnistuu luomaan vuorovaikutteista läsnäoloa ja osallistavaa keskustelua liiton sivuilla, se on tervetullut lisä taistelussa kirjoitetun, ajatellun ja ajattelun aineksia tarjoavan viestinnän puolesta.

Tulkoon blogi! Ja blogi tuli.